Ilmastokysymyksiin perehtynyt toimittaja Pasi Toiviainen kirjoitti dilemmasta, saako ilmastokatastrofin aiheuttamista tuhon uhkakuvista puhua suoraan vai ei? (Tiedeblogi, 28.6.)
Toiviainen paljasti tokaisseensa kaverilleen suoraan, kuinka vuonna 2100 yhteiskunnat käyvät niin rajua elonjäämiskamppailua, että kysymys siitä, nouseeko merenpinta kaksi tai kaksikymmentä metriä on silloin ”huolista pienimpiä”.
Kaveri oli niin järkyttynyt, että hänen ”katseensa oli hetken aikaa aivan tyhjä”. Sitten hän arveli, että Toiviaisella on nyt menossa jokin synkkä kausi. Jos tuhon vaikutuksista puhutaan aivan suoraan, niin se Toiviaisen kokemusten mukaan voi johtaa ajatusten lukkiutumiseen, kieltämiseen tai vaaralliseen passivoitumiseen.
Toisaalta kun katastrofaalisen tuhon mahdollisuus on todellakin olemassa, niin toivekulissin ylläpitäminen johtaa tilanteeseen, jossa:
”vaietun, ikävän todellisuuden kuvaukset jäävät vain yksittäisiksi purskahduksiksi jonnekin keskustelun marginaaliin [- -] ne ovat helposti ohitettavissa ja leimattavissa ääripessimistien pelotteluksi ja alarmismiksi”, tiedetoimittaja kirjoittaa.
Toiviainen puntaroi myös todennäköisen katastrofin varoittamisesta, jotta ihmiskunta läpikävisi kollektiivisen kriisiterapian. ”Ehkä siitä voisi seurata todellinen kulttuurinen, syvästi arvoihin pureutuva muutos. Ehkä se on lopulta se, mitä ajan takaa tälläkin jutullani.”
Toiviaisen kuvaamassa dilemmassa voisi löytää keskitien, jossa uhista puhutaan suoraan mutta samalla korostetaan, kuinka massiivinen yhteiskunnallinen käänne on nyt tarpeen.
Tällainen viestintä on jo hyvinkin ajanmukaista, kun nuorista enää vain kuusi prosenttia uskoo, että ilmastomuutoksen hillinnässä onnistutaan vuoteen 2050 mennessä.
- Mikael Kallavuo
