(Tehostamistalous-teoksen aloittavat sivut 5 – 6 julkaistaan tässä lyhentämättöminä.)
”Tehostamistalous” viittaa viime vuosikymmenien aikana kehittyneeseen ja voimistuneeseen yhteiskuntamalliin tai -järjestykseen. Samalla kun uusliberalistinen vapaa markkinatalous on noussut ensisijaiseksi yhteiskunnan toimintaa ja kehitystä ohjaavaksi malliksi, on tullut luontevaksi pyrkiä tehostamaan toimintoja talouden ehdoilla. Kaikkein paljaimmillaan tehostamistalous on pyrkimystä kustannusten pienentämiseen. Yhteiskunnan tarjoama sosiaalinen turva ja palvelut, itse asiassa koko hyvinvointivaltio leimataan tehottomaksi, tuhlailevaksi, tuottamattomaksi ja huonolaatuiseksi. Tehostamisen nimissä perustellaan toimintojen ja palveluiden karsintaa, yksityistämistä ja ulkoistamista yksityiselle sektorille.
Tehostamistaloudessa tavoitellaan taloudellisesti mitattavaa laatua. Todellista tehottomuutta ja tuottamattomuutta enemmän on kyse kuitenkin siitä, että hyvinvointivaltion tuottavuus kehystetään uusliberalistisessa päättelyssä vääränlaiseksi tuottavuudeksi tai oikeastaan tuottavuudeksi väärässä paikassa. Hyvinvointivaltion ”tuotot” ja ”tehokkuus” kun eivät ole heti tai suoraan markkinoiden käytettävissä. Ne eivät myöskään ole laskettavissa voittoina, vaan ne ilmenevät esimerkiksi helposti saatavana terveydenhoitona, huolenpitona, luotettavina hallintoprosesseina tai resursointina tulevaisuuteen koulutuksen ja palvelujen muodossa. Hyvinvointivaltion ”laatu” taas on yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa ja pitkäjänteistä yhteiskunnan kehittämistä.
Julkiset palvelut ovat hyvinvoinnin kannalta keskeisiä ja myös työllistäjänä hyvinvointivaltion kulmakivi. Miltei kaikilla ihmisillä on omasta elämästään kokemuksia siitä, miten organisaatiot toimivat hyvin tai huonosti. Siksi useimmat osaisivat esittää mielipiteensä myös siitä, miten julkisten palveluiden organisaatio työntekijän näkökulmasta todennäköisesti toimii hyvin. Onkin hämmentävää, miten helppoa julkisia palveluita on myllertää. Tällä hetkellä erityisesti sote-sektoria uudistetaan hyvin perusteellisesti. Hyvinvointipalveluiden tuottamisen tapa ei ole kohta entisensä. Silti kansalaisten ja tutkijoiden käymä keskustelu on ollut vähäistä, ja palvelujärjestelmän muovaaminen pystyy oikeuttamaan itsensä hallinnollisten muotien kautta. Kun yksi rationaliteetti eli järkeilyn tapa valtaa alaa, suuriakin myllerryksiä pystytään selittämään teknisinä toimenpiteinä.
Iskusana on juuri “tehostaminen”. Käsite antaa ymmärtää että mikään ei muutu, samoja asioita vain tehdään pienemmillä panostuksilla. Todellisuudessa kaikki muuttuu. Tehostaminen on aina politiikkaa: se on tietty tapa kuvata ja arvottaa palveluita, se tarkoittaa työn muutoksia jonkun eduksi ja jonkun toisen haitaksi, se merkitsee koko hyvinvointipalveluiden järjestelmän muokkaamista. Tänä päivänä se näkyy esimerkiksi siinä, miten intomielisesti julkisia palveluita digitalisoidaan. Digitalisoimisessa on oleellista, että sen avulla kyetään hallitsemaan suuria määriä tietoa nopeasti – ja tehokkaasti. Tämä kuitenkin perustuu sille, että digitalisoidessa hukataan tietoisesti informaatiota, sävyjä, ristiriitoja ja inhimilliseen vuorovaikutukseen liittyvää ”mutinaa” ja muuta ei-verbaalia viestintää. Julkisissa palveluissa on paljon sellaista toimintaa, jolle sävyjen hukkaaminen ei tee hyvää, vaan palvelu huononee.
Digitalisoimis-esimerkistä näkyy hyvin, että tehostamistalous ei ole vain yhteiskunnan rakenteiden uudelleen organisoimista. Se on hallinnan muoto ja ulottuu myös ihmisten elämään, ajatteluun ja ruumiiseen. Prosessi liittyy näin lukuisiin yhteiskunnallisiin hierarkioihin (luokka, sukupuoli, alue, jne.), palveluiden järjestämisen tapoihin, yhteiskunnallisten toimintojen oikeuttamisen tapoihin, hyvinvointivaltion organisaatioon ja moneen muuhun asiaan. Mikäli tehostaminen hyväksytään teknisenä ja epäpoliittisena kysymyksenä, lähes mikä tahansa voidaan hyväksyä teknisenä ja epäpoliittisena kysymyksenä.
Markkinaistaminen ja kilpailu ovat muuttuneet entistä hegemonisemmiksi ja samalla ikään kuin itsestään selviksi periaatteiksi julkisten palveluiden organisoinnissa. Koska prosessi on ollut hidas, osataan suhteellisen hyvin ennakoida, mitä seuraavat suuret nykäykset tuovat tullessaan. Olennaista on, että politiikka on myös avointa: hegemonia ei ole yhtä kuin välttämättömyys. Sellaista kansainvälistä tai kansallista poliittista mekanismia ei ole, joka pakottaisi organisoimaan palveluita tietyllä tavalla.
Tehostamistaloutta voidaan tulkita politiikkana ainakin kolmella tavalla. Ensinnäkin politiikassa monialainen taustatieto on erittäin hyödyllistä. Tällä hetkellä taustatieto on enimmäkseen ekonomistista. Taloustieteilijöiden yksiköt ja heidän käyttämänsä mittarit kertovat kuitenkin usein hyvin erilaista tarinaa kuin koettu elämä, jossa ihmisillä on yhteiskunnallinen asema, epävarmuuksia, verkostoja tai niiden puutetta, sukupuoli, ammatti-identiteetti ja niin edespäin. Yksinkertaiset tehostamismallit kertovat lopulta politiikan todellisista ja koetuista vaikutuksista vähänlaisesti.
Toiseksi kyse on politiikasta myös ryhmien edunvalvonnan mielessä. Paine tehostamiseen ei siis ole pelkästään hallinnollista muotia, vaan myös tiettyjen ryhmien yhteiskunnallisten etujen edistämistä. Tehostaminen ei ole mekaanista: jokaisella uudistuksella on voittajansa ja häviäjänsä. Hyödyt ja haitat jakautuvat epätasaisesti ammattiaseman, sukupuolen, maantieteellisen alueen ja yhteiskuntaluokan mukaan. Samoin organisaatioiden sisällä ainakin digitalisoinnin voi ennakoida vähentävän työpaikkoja asiakaskohtaamisista ja lisäävän niitä erilaisille konsulteille ja ohjelmistoasiantuntijoille.
Kolmanneksi tehostamistalouden politiikka ei ole ainoastaan julkisten palveluiden organisoinnin politiikkaa, vaan kysymys on yksilöiden ja julkisten palveluiden suhteesta. Tehostaminen on toisaalta tuotantoorganisaatioiden muutoksia julkisissa palveluissa, toisaalta yksilöiden toiminnan “tehostamista”, jolloin kansanterveyden nimissä ihmisiä aletaan vaatia “tehostamaan” omaa ruumistaan. Tehostamistalous pyrkii tuottamaan niin rakenteet, prosessit kuin ihmisetkin omaksi kuvakseen. Itsehoivan vaatiminen ja ruumiin piirteistä syyllistäminen yleistyvät. Yksilön tulisi olla tehokas ja tuottava tai vähintäänkin viestiä ruumiillaan tehokkuudesta. Tehokkuutta ja tuottavuutta performoiva yksilö on fyysisesti optimaalisesti viritetty, ulkomuodoltaan virtaviivainen, yrittäjäeetoksen sisäistänyt, vastuullinen ja yhteiskunnalle halpa. Hän hakee palvelunsa markkinoilta kuluttajana ja maksaa niistä itse. Kun hyvinvointivaltio vetäytyy palveluiden tuotannosta, se alkaa entistä herkemmin käyttää moraalisen tuomion ääntä niinkin yksilöllisellä kentällä kuin henkilökohtaisen ruumiillisuuden alueella.
Oli tehostamisen paineen syy mikä tahansa, se muuttaa julkisten palveluiden oikeutuksen ideaa. Hyvinvointivaltion traditiossa sosiaalisen investoinnin tai hyvinvoinnin itsensä nähtiin olevan riittävä oikeutus palveluiden organisoinnin mallille. Olennaista oli nimenomaan dekommodifioitu tila – siis se että palvelut eivät ole kapitalistisen markkinalogiikan armoilla. Ekonomistisemman tehostamispuheen vallatessa alaa julkiset palvelut joutuvat oikeuttamaan itsensä määrällisesti viittaamalla tehokkuuteen ja tuottavuuteen. Tämä voi olla vakava ongelma palveluiden kehittämiselle. Oikeutus ei nimittäin ole pelkkää kamppailua toiminnon puolesta vaan vaikuttaa usein ratkaisevasti sen luonteeseen. On vanha totuus, että mittari muovaa käytäntöjä, ja oikeutusjärjestelmä tekee samaa sitäkin enemmän.
Teppo Eskelinen, Hannele Harjunen, Helena Hirvonen & Eeva Jokinen
(Huom. Vuonna 2017 julkaistu Tehostamistalous-teos on ladattavissa ilmaiseksi tästä linkistä: https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/53297/Tehostamistalous.pdf )
