Suomalaisessa poliittisessa keskustelussa on merkillinen ristiriita. Pidämme itseämme pohjoismaisena hyvinvointivaltiona, joka perustuu tasa-arvoon ja vahvaan julkiseen sektoriin, mutta viimeiset 30 vuotta olemme johdonmukaisesti edistäneet uusliberaalia politiikkaa, joka on lisännyt eriarvoisuutta ja vahvistanut markkinoiden roolia taloudessa.
Suomalaiseen uusliberalismiin on kuulunut ainakin kolme piirrettä. Ensinnäkin, yrittäjyys ja omistaminen on sekoitettu siten, että pääoman omistajille edullista politiikkaa on pidetty yrittäjyyden kannalta hyvänä asiana. Tämän vuoksi esimerkiksi pääoman verotusta on kevennetty ja varallisuuserot ovat kasvaneet. Elinkeinopolitiikka tukee suuryrityksiä.
Toiseksi, taloudellisen kasvun on ajateltu tapahtuvan ”kasvukeskuksissa”, eli suurimmissa kaupungeissa. Kaupungistumista tukevan politiikan seurauksena alueellinen eriarvoisuus on kasvanut. Itä- ja Pohjois-Suomi uhkaavat jäädä kehityksessä jälkeen.
Kolmanneksi, sosiaalipolitiikka ja uusklassinen taloustiede ovat sulautuneet tai sulautumassa yhteen. Sosiaaliturvaa ja verotusta on tarkasteltu työvoiman tarjonnan lisäämisen näkökulmasta, mikä on tarkoittanut etuuksien heikennyksiä ja sitä myötä tuloerojen kasvua. Matalapalkkatyö on lisääntynyt, työmarkkinat eriytyneet ja sosiaaliturvaa ja siihen liittyviin palveluihin (työvoima- ja sosiaalipalvelut) on rakennettu sanktioita ja karensseja (ns. workfare-politiikka).
Muitakin piirteitä voisi luetella, mutta näistä esimerkeistä lienee selvää, että uusliberalismi on juurtunut syvälle suomalaiseen politiikkaan ja yhteiskuntaan. Siksi on kiinnostavaa arvioida uutta hallitusohjelmaa, mikäli sen avulla hallitus voisi onnistua kääntämään politiikan suuntaa ja tuomaan jotain uutta poliittiseen hallintaan. Vaalitulos oli vastareaktio edellisen hallituksen avoimelle uusliberaalille politiikalle. Kansalaiset eivät selkeästi haluaisi uusliberaalia hallintaa.
Vahvoja finanssipoliittisia ja veropoliittisia linjauksia
Uusi hallitus pyrkii uudistamaan politiikkaa erityisesti vero- ja finanssipolitiikan alueilla. Finanssipolitiikassa on selkeästi enemmän liikkumavaraa verrattuna edelliseen hallitukseen, joka leikkasi miljardikaupalla julkisia menoja. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että hallituksen tavoitteet lisätä hoivahenkilöstön määriä ovat uskottavia koska siihen saattaa löytyä rahaa. Samalla miesten ja naisten välistä eriarvoisuutta työmarkkinoilla on mahdollista parantaa – erityisesti mikäli lisärahoitus kanavoituu hoiva-alan ammattilaisten palkkoihin (ks. myös Politiikasta, Anna Elomäki, Anu Koivunen, Hanna Ylöstalo, Johanna Kantola: Tasa-arvopolitiikan vastaisku?, 5.6.19).
Hyvinvointivaltiossa on tällä hetkellä valtava rahoitusvaje, koska julkisen sektorin määrärahoja on kolmenkymmenen vuoden ajan kiristetty ja veroja on alennettu. Aiempien, vahvasti uusliberaalien hallitusten uskollinen apuri, valtiovarainministeriön kansliapäällikkö Martti Hetemäki ilmoittikin (HS, 2.9.) ettei hae jatkokautta, ilmeisesti koska ei koe voivansa olla mukana uudistamassa finanssipolitiikan suuntaa.
Veropoliittisissa linjauksissa uuden hallituksen tavoitteet laajentaa ja tiivistää veropohjaa ja erityisesti tavoitteet vähentää aggressiivista verosuunnittelua ja veronkiertoa poikkeavat perinteisestä uusliberalismista. Ihmiset ja yritykset eivät tällä hetkellä ole tasavertaisessa asemassa verotuksen suhteen. Voidaan väittää, että Suomessa on verorälssi, eli rikkaiden ihmisten joukko, joka maksaa hyvin vähän tai ei lainkaan veroja tuloistaan ja varallisuudestaan. Verolainsäädännössä on niin paljon porsaanreikiä, että ne eivät ole syntyneet sattumalta vaan tietoisen, eliittivetoisen luokkayhteiskunnan rakentamisen tuloksena. Toki tätä luokkayhteiskuntaa on rakennettu vähin äänin ja piilossa julkisesta keskustelusta (ks. kuitenkin Jyri Hännisen teos: Veroparatiisit ja Suomi).
Suuri kysymys on kuitenkin, riittävätkö uuden hallitusohjelman finanssipoliittiset ja veropoliittiset tavoitteet kääntämään politiikan suuntaa. Edistyksellisiä finanssipoliittisia tavoitteita vesittää hallitusohjelman tavoite tasapainottaa valtion budjetti vuonna 2023. Pahimmassa tapauksessa tämä saattaa taas johtaa julkisten menojen leikkauksiin.
Hallituksella ei valitettavasti ole tavoitteita eikä kunnianhimoa edistää alueellista oikeudenmukaisuutta ja pienentää alueiden välistä eriarvoisuutta. Päinvastoin, hallitus haluaa edistää suurten kaupunkien ja valtion välistä yhteistyötä (ns. MAL-sopimukset). Alueellinen eriarvoisuus siis tulee todennäköisesti syvenemään hallituskauden aikana.
Sosiaalipolitiikan osalta ei myöskään ole odotettavissa suunnanmuutosta. Hallitusohjelma sisältää uusliberaalia retoriikkaa ”passiivisesta” ja ”aktiivisesta” sosiaaliturvasta, mikä käytännössä tarkoittaa tukien leikkaamista ja karsimista sekä sanktioita. Mikään ei viitta työttömyydestä rankaisevan workfare-politiikan muuttumiseen, etenkin kun hallitus haluaa kehittää tulonsiirtoihin liittyvä palveluja ”osallistavaan” suuntaan. Osallistaminen on koodisana sanktioille ja karensseille, joita hallitus ei kuitenkaan jostain syystä halua ääneen lausua. Koodisana on päässyt jopa hallitusohjelman otsikkoonkin. Aktiivimallin leikkurin purkaminen on kosmetiikkaa, joka ei muuta politiikan suuntaa.
Hallitus haluaa myös edesauttaa uusliberaalia tavoitetta lisätä paikallista sopimista työmarkkinoilla – kuitenkin luopumatta työehtosopimusten yleissitovuudesta. Paikallinen sopiminen tarkoittaa sitä, että työnantajat ja työntekijät sopivat yhä useammista työsuhteen ehdoista työpaikoilla tai jopa suoraan esimiehen ja alaisen kesken. Paikalliseen sopimiseen ovat kuuluneet erilaiset suoritepalkkausjärjestelmät, jotka ovat vahvistaneet hierarkioita työyhteisöissä ja murentaneet yhteisöllisyyttä työpaikoilla ja sitä kautta lisänneet pahoinvointia ja epävarmuutta.
Suhdannepolitiikkaa
Finanssipolitiikka, eli valtion tulot ja menot ovat suomalaisessa poliittisessa keskustelussa herkkä aihe. Pitkään on aiheesta ollut vallalla yksi totuus, jonka mukaan ”valtio ei voi elää yli varojensa” ja että ”velkaa ei saa jättää tuleville sukupolville”. Nämä ovat olleet koodifraaseja julkisen sektorin resurssien leikkauksille, minkä takia heikossa asemassa olevat ihmiset ovat jääneet ilman tarvitsemaansa hoitoa ja hoivaa. Myös naisvaltaisilla hoiva-aloilla työskentelevät ammattilaiset ovat kärsineet leikkauksista.
Koska uusi hallitus yrittää muuttaa tätä pohjimmiltaan uusliberaalia ajattelutapaa, on se odotetusti saanut paljon kritiikkiä. Nyt kannattaisi esimerkiksi taloustoimittajien ja meidän muidenkin opiskella uusia hallitusohjelmassa käytettäviä finanssipoliittisia käsitteitä, kuten ”suhdannepuskuri” ja ”tulevaisuusinvestointi”, sekä perehtyä vastasyklisen finanssipolitiikan – ja miksei vaikka uuden rahateorian saloihin.
Uusliberalismin aikakaudella perusturvan taso on päässyt laskemaan todella matalalle. Laskelmieni mukaan perusturvan tasoa pitäisi korottaa 400 euroa, jotta Kuluttajatutkimuskeskuksen minimikulutusbudjetti täyttyisi ja kaikkien ihmisten toimeentulo olisi turvattu kuten kuuluisi. Tällaista kunnianhimoa hallituksella ei ole vaan se keskittyy eläkeläisten perusturvan parantamiseen – ehkä siksi, ettei sen siten tarvitse haastaa uusliberalistista tavoitetta lisätä työvoiman tarjontaa heikentämällä sosiaaliturvaa.
Hallitus toki sanoo tavoittelevansa tuloerojen tasoittamista ja periaatteessa uudet finanssipoliittiset tavoitteet saattaisivat luoda tämän tavoitteen toteutumiselle edellytyksiä. Mutta hallitusohjelmassa loppuu kunnianhimo siinä kohtaa, kun pitäisi alkaa lisätä verotuksen progressiota ja nostaa perusturvan tasoa. Vanha jargon vesittää tavoitteet kaventaa tuloeroja.
Toivoa herättävä kirjaus on kuitenkin negatiivisen tuloveron kokeilu siten, että otetaan huomioon perustulokokeilusta saadut tulokset. Negatiivinen tulovero ja perustulo ovat käytännössä sama asia. Perusturva tulee todennäköisesti tulevaisuudessa kehittymään kohti kaikille kansalaisille automaattisesti maksettavaa perustuloa, joka ei edellytä sosiaaliturvan syiden määrittelyä teknokraattisella ja ihmisiä alistavalla tavalla. Hallitusohjelma antaa viitteitä siitä, että perusturvaetuuksien yhdistämiselle on syntymassa konsensus – Juho Saaren työryhmän viitoittamalla tiellä.
Edellisen hallituksen toteuttamassa perustulokokeilussa oli – ansioista huolimatta – ongelmana, että se kohdistui työttömiin ja että siitä jäi verotus pois. Uudella kokeilulla voitaisiin paikata nämä puutteet ja saada kokemuksia käytännöistä, jotka paremmin vastaavat perustulon ideaa.
Johannes Kananen, sosiaalipolitiikan dosentti,
puheenjohtaja, Reilu vero ry.
Twitter: Johannes Kananen(@KananenJohannes)
