(Professori, eversti evp. Pekka Visurin kirja-arvio (11.11.19) on saatu Suomen Geopoliittisen Seuran internet-sivulta ja julkaistaan tässä lyhennettynä.)
Princetonin yliopiston professori Stephen Kotkin käsittelee laajan Stalin-elämäkertansa toisessa osassa vuosia 1929–1941[- -] Suomen kannalta merkittävää on, että Kotkin on uusien Moskovan arkistotietojen avulla tutkinut perusteellisesti myös talvisodan taustoja ja Stalinin päätöksentekoa tuohon sotaan liittyen.
Enää ei Suomessa tarvitse toistaa, että ”sitten kun Kremlin arkistot aukeavat, talvisodan päätöksentekoon saadaan vihdoin valaistusta”. Nyt nuo arkistot ovat jo käytössä, ja Kotkin on analysoinut tapahtumia tarkasti ammattimiehen otteella. [- -]
Syyskuusta 1938 alkaen Stalin valmistautui siihen, että Saksa ja muut läntiset suurvallat voivat yhdessä kääntyä hyökkäykseen itään, kun ne kerran pääsivät niin helposti sopimukseen Tshekkoslovakian pilkkomisesta. Neuvostoliiton puna-armeijaa ja sotateollisuutta ryhdyttiin vahvistamaan pikavauhtia, ja ”suuren terrorin” vaihe lopetettiin. Samalla Stalin ryhtyi varmistamaan etumaastoaan lännestä tulevan hyökkäyksen torjuntaan. Siihen kuului huhtikuussa 1939 neuvottelujen aloittaminen Ison-Britannian ja Ranskan kanssa liiton muodostamiseksi Saksaa vastaan. Suomikin liitettiin yhdessä Baltian maiden, Puolan ja Romanian kanssa välialueiden asemasta käytyihin neuvotteluihin. Liittosopimusta ei kesällä 1939 syntynyt länsivaltojen kanssa, vaan Hitler ja Stalin sopivat yllättäen keskinäisestä yhteistyöstä, joka julkistettiin yöllä 23./24. elokuuta.
Pian seurasi Saksan hyökkäys Puolaan 1. syyskuuta ja länsivaltojen sodanjulistukset Saksalle parin päivän kuluttua. Neuvostoliitto miehitti sitten etupiirisopimuksen mukaisesti itäisen Puolan alueet 17. syyskuuta alkaen, minkä jälkeen Baltian maat saivat uhkavaatimuksen tukikohtien luovuttamiseksi ja Suomellekin esitettiin lokakuun alkupäivinä neuvottelukutsu Moskovaan.
Kotkin selvittää Stalinin päätöksentekoa noissa vaiheissa ja korostaa sitä, että hän määräsi aktiivisesti kaikista ulko- ja puolustuspolitiikan tärkeistä toimista. Aikalaisille saattoi jäädä väärä kuva, koska Stalin ei juuri koskaan esiintynyt julkisuudessa, vaan antoi ministeriensä hoitaa puheet ja asiakirjojen allekirjoitukset. Siksi myös Suomessa on virheellisesti käytetty Hitler-Stalin-paktista 23.8.1939 Molotovin-Ribbentropin sopimuksen nimeä.
Avautuneet arkistot kertovat, kuinka tarkoin Stalin ohjasi neuvotteluja ja kirjoitti itse muuan muassa Hitlerille meneviä viestejä. Hänellä oli myös strategista taitoa ja kokemusta toimia päätöksentekijänä ohittaen useinkin maansa hallituksen ja puolueen politbyroon organisaatiot. Stalinin emissaarit, muun muassa Boris Jartsev Helsingissä, hoitivat kosketuksenottoja. Kauppaneuvotteluja Saksan kanssa kävi ulkomaankauppaministeri Mikojan suoraan Stalinin laatimien toivomuslistojen pohjalta.
Suomea syksyllä 1939 koskeneiden Moskovan neuvottelujen selostamiseen ja arviointiin Kotkin käytti noin 30 sivua. Uutta on nimenomaan tarkka kuvaus siitä, miten tilannetta Kremlissä arvioitiin. Hän päätyi toteamaan, että Stalin kävi neuvotteluja tosimielessä ja rajoitetuin, verraten selvästi määritetyin tavoittein. Ne myös julkistettiin lokakuun lopulla, jolloin neuvostohallitus asetti arvovaltansa peliin harvinaisella tavalla.
Kotkinin mukaan Suomea kohdeltiin eri lailla kuin Baltian maita, joille yksinkertaisesti saneltiin uhkavaatimukset tukikohtien luovuttamiseksi ilmeisenä tarkoituksena pohjustaa noiden maiden liittämistä Neuvostoliittoon. Suomen neuvotteluja kaikkine esivaiheineen valmisteltiin Kremlissä huolellisesti, ja Stalin henkilökohtaisesti johti niitä. Yksityiskohtaiset vaatimukset koskivat lopulta ensi sijassa Suomenlahden meripuolustusta, mikä tarkoitti verraten pientä rajansiirtoa Karjalan kannaksen rannikolla Koiviston ja Terijoen välillä sekä Suomenlahden ulkosaaria ja tukikohtaa Hankoniemellä tai lähisaarissa Itä-Karjalasta saatavia kompensaatioita vastaan. Jos tarkoituksena oli alun alkaen Suomen miehitys ja liittäminen Neuvostoliittoon, tuollainen menettely olisi ollut epäloogista. Poikkeuksellisen pitkän, kuukauden mittaisen neuvotteluvaiheen aikana Stalin osoitti olevansa valmis joustoihin, joskaan hän ei luopunut tärkeimmistä päämääristään.
Lopulta päätös neuvottelujen katkaisemisesta marraskuun puolivälissä ja sotavoiman käytöstä loi uuden tilanteen, jossa myös tavoitteiden asettelu ratkaisevasti muuttui. Puna-armeijalle annettiin käsky vallata Helsinki ja edetä aina Ruotsin rajalle saakka. Sotatoimien kiireinen aloittaminen osoittautui Stalinin virhelaskelmaksi, mutta se ei muuta arviota neuvottelujen tarkoituksesta. Niillä pyrittiin saamaan aikaan sopimus Leningradin turvallisuuden parantamiseksi.
Stalin joutui pian toteamaan, että hän oli saanut ennen sotaa vääriä tietoja Suomen vastarintakyvystä ja sisäpoliittisesta tilanteesta. Päätös sodasta irtautumiseen tarvittavista toimenpiteistä sekä hyökkäysvoiman lisäämisellä että rauhantunnusteluiden aloittamisella syntyi jo vuodenvaihteessa 1939/1940. Siihen kuului myös luopuminen Kuusisen hallituksesta, vaikka päätöstä ei julkistettu.
Stalin huolellisesti varmisti, etteivät Ruotsi ja Norja suostuisi läntisten suurvaltojen joukkojen interventioon. Siksi Norjalle annettiin lupaus, että Petsamo palautetaan Suomella, ja Ruotsille vakuutus jättää Ahvenanmaa koskemattomaksi. Moskovan rauhansopimuksessa 13.3.1940 Suomen kaakkoisraja vedettiin ns. Pietari-Suuren rajalinjalle, joka tyydytti Stalinia, ja hän saattoi todeta tavoitteet saavutetuiksi. Stalinin tärkein vaatimus neuvotteluissa oli ollut tukikohta Suomenlahden suulta, ja se tuli Hangosta rauhansopimuksen myötä.
Kotkinilla on ollut selvästi viehtymystä tiedustelutietojen hankinnan ja merkityksen korostamiseen, mutta näiden asioiden perusteellisella käsittelyllä on myös ansionsa. Hän selvittää havainnollisesti, kuinka Stalin terrorin vuosina tuhosi lähes koko tiedustelukoneistonsa, eikä sen uudelleenrakentaminen onnistunut helposti. Kelvottomat vakoilun amatöörit lähettivät virheellisiä tietoja muun muassa Helsingistä, mutta oli sentään päteviäkin tiedottajia Berliinissä ja Lontoossa.
Toisaalta Stalin pysyi sairaanloisen epäluuloisena tiedusteluorganisaationsa arvioita kohtaan ja halusi nähdä tiedustelun raakamateriaalia tehdäkseen itse johtopäätöksiä. Epäonnistuminen tiedustelussa talvisodan edellä vain vahvisti hänen epäilyksiään. Niinpä sitten alkuvuodesta 1941 Stalin sortui juuri epäluuloonsa pelätessään, että häntä provosoidaan Saksan hyökkäyksen uhalla. Viime hetkeen asti Stalin oletti brittien yrittävän saada hänet harhatietoja syöttämällä ryhtymään ehkäisyhyökkäykseen Saksaa vastaan. Kun Saksan Barbarossa-hyökkäys sitten todella alkoi 22. kesäkuuta, Stalin huomasi tehneensä jättiläismäisen arviointivirheen.
Stephen Kotkinin Stalin-kirjan alkupuolella on paljon kiinnostavaa Stalinin hallitsemistavan analyysia. Suuren terrorin perustelut ja valtavat tuhot tuodaan hyvin esille. Suomen poliittisen historian kannalta kiinnostavin osuus on kuitenkin kuvaus Stalinin päätöksenteosta vuosina 1938–1940, jolloin Kotkin tarjoaa uudella lähdeaineistolla hyvin perustellun kuvauksen Neuvostoliiton valmistautumisesta suursotaan ja myös monista virhearvioista, joita puolin ja toisin liittyi Suomen talvisodan alkamiseen.
Kansainvälisen politiikan kannalta ehkä tärkein osuus on Neuvostoliiton ja Saksan välisten suhteiden kehityksen kuvaus vuosina 1940–1941, jolloin Stalin varautui Hitlerin hyökkäykseen.
- (Stephen Kotkin, Stalin: Waiting for Hitler 1929–1941. Random House Penguin, 2017.)
