(SAK:n työehtoasiantuntija Ismo Kokon bloki-kirjoituksesta 18.11. julkaistaan tässä jälkiosa.)
Työnantajat väittävät, että Suomi on lakkoherkkä maa, mutta tilastojen valossa asia ei ole näin. Suomi oli 1970-luvulla yksi Euroopan lakkoherkimmistä maista. Nykyään lakkoja on vuositasolla aiempaan verrattuna murto-osa ja nekin useimmiten lyhytkestoisia irtisanomistilanteista johtuvia ulosmarsseja.
Eurooppalaisessa vertailussa Suomi on lakkojen määrällä mitattuna keskitasoa. Pohjoismaista edellä ovat Tanska ja Norja, takana Ruotsi. Euroopan lakkotilastoja johtaa Ranska, jossa kuitenkin vain vähemmistö työntekijöistä on ammattiliiton jäseniä.
Ei tarvitse olla kovin kummoinen ennustaja, jos ennustaa puheiden lakko-oikeuden rajoittamisesta kiihtyvän jälleen. Tämäkin on työnantajan pitkäaikainen tavoite ja se nousee toistuvasti esille, kun uusista työehtosopimuksista neuvotellaan.
Lakoista julkisuudessa käydyssä keskustelussa tuodaan esiin yritysten kilpailukyky, työllisyys ja Suomelle aiheutuva mainehaitta sekä mahdolliset taloudelliset menetykset.
Lakon tarkoitus on olla nopea ja mahdollisimman vaikuttava, kuitenkin niin, että ulkoiset vaikutukset muun muassa kilpailukykyyn ja työllisyyteen ovat niin vähäisiä kuin on mahdollista.
Kun taloudellisista menetyksistä puhutaan, Postin kriisissä on kyse niiden työntekijöiden menetyksistä, joiden palkoista leikataan pahimmillaan 30–50 prosenttia, jos työnantaja saa tahtonsa läpi. Palkalla pitäisi kuitenkin tulla toimeen ja mahdollisesti elättää vielä jälkikasvua.
Sallimalla palkkojen leikkaamisen, me ammattiyhdistysliikkeessä antaisimme työmarkkinoille viestin, jonka mukaan aina on mahdollista etsiä se halvempi vaihtoehto. Aina on mahdollista nipistää työntekijöiltä, kunhan vaan keinot keksitään.
Kutsuisimmeko silloin Suomea enää sivistysmaaksi?
Kuva: SAK:n työehtoasiantuntija Ismo Kokko
