Eurooppalainen rahoitusaloite kiinnittää huomiomme yrittäjyyteen, aloitteellisuuteen ja yritysrahoituksen ehtoihin.
Pohjoismaisessa hyvinvointimallissa yhdistyi kolme ideaa, kuten Pauli Kettunen on oivaltavasti kuvannut: kapitalismin henki, sosialismin utopia ja vapaan talonpojan idealisoitu perintö. Näiden ideoiden pohjalta erilaisia poliittisia tavoitteita edistäneet puolueet kykenivät sopimaan edistyksellisestä sosiaalipolitiikasta, jonka myötä luokkaerot tasoittuivat. Edistyksellinen sosiaalipolitiikka myös loi pohjan aineellisen vaurauden kasvulle. Suomi kehittyi ryysyrannasta hyvinvointivaltioksi, kuten Jouko Siipi on kuvannut.
Suomessa Pekka Kuusi esitteli 1960-luvulla ajatusta, jonka mukaan sosiaalipolitiikka ei ole kuluerä, vaan investointi tulevaisuuteen. Teoksessaan 1960-luvun sosiaalipolitiikka Kuusi oli sitä mieltä, että ”jokaisella ihmisyksilöllä pitää nykyaikaisessa yhteiskunnassa olla samat mahdollisuudet oman persoonallisuutensa vapaaseen kehittämiseen”.
Pohjoismainen malli oli kansainvälinen menestystarina. Se loi hyvän kehiä, joissa luokkaerojen tasoittuminen lisäsi kaikkien ihmisten mahdollisuutta osallistua talouteen ja yhteiskuntaan. Tämä puolestaan lisäsi aineellista ja henkistä vaurautta, mitä valtio käytti sosiaalipolitiikan muodossa kehittääkseen sosiaalivakuutusta ja hyvinvointipalveluita. Nämä sosiaalipolitiikan instituutiot puolestaan edelleen lisäsivät mahdollisuuksien tasa-arvoa ja valjastivat inhimillisiä resursseja yhteisiä päämääriä varten.
Voisi sanoa, että pohjoismainen malli – ja ylipäätään demokraattinen poliittinen järjestelmä – vapautti yhteiskunnallista luovaa potentiaalia. Sosiaalipolitiikka edesauttoi emansipaatiota, jossa vanhan sääty-yhteiskunnan kahleet murtuivat. Nämä kahleet olivat estäneet yhteiskuntia kehittymästä ja jäykkä luokkarakenne yhdistyi Suomessa aineellisen vaurauden epätasaiseen jakautumiseen. Edistyksellisen sosiaalipolitiikan edellytyksenä oli se, että vanhat ristiriidat asetettiin sivuun. Erilaisia intressejä ajaneet poliittiset puolueet kykenivät näkemään muiden osapuolten tavoitteissa jotain hyväksyttävää ja kompromissin aineksia.
1990-luvulla pohjoismainen malli ajautui kriisiin, josta se ei vielä ole toipunut. Politiikan muutoksen seurauksena sosiaalipolitiikka taantui ja muistuttaa nykyään monilta osin hyvinvointivaltiota edeltävää, köyhäinhoidon aikaa. Kehityksen taustalla on se, että sosiaalipolitiikka sulautui yhteen 1990-luvulla uusklassisen taloustieteen kanssa ja alkoi tavoitteissaan noudattaa uusklassisen taloustieteen politiikkasuosituksia ja yhteiskunnallisia tavoitteita.
Uusklassinen taloustiede syntyi 1800-luvun lopulla ja sen kantaviin ideoihin sisältyy oletus, jonka mukaan tuon aikainen luokkarakenne on yhteiskunnille hyväksyttävä ja toivottava. Siten, kun sosiaalipolitiikka on edistänyt uusklassisen taloustieteen tavoitteita, se on lisännyt eriarvoisuutta ja vahvistanut luokkarakennetta suomalaisessa yhteiskunnassa.
Konkreettisia esimerkkejä tämän hetken taantuneesta sosiaalipolitiikasta on tulo- ja varallisuuserojen kasvu. Eri hallitukset ovat sosiaalipolitiikan avulla – puheista ja retoriikasta huolimatta – pyrkineet kasvattamaan tuloeroja taloudellisten ”kannustimien” nimissä. Toinen esimerkki on nykyiseen sosiaalipolitiikkaan sisältyvä pyrkimys erotella tukea ansaitsevat köyhät niistä, jotka ovat köyhiä omasta syystään. Vallitsevan sosiaalipolitiikan mukaan ne, jotka ovat omasta syystään köyhiä, eivät ansaitse samanlaista tukea kuin ne, jotka ovat köyhiä ilman omaa syytään. Käytännössä julkisen sektorin työntekijät tekevät tämän erottelun toimeentulotukeen ja työttömyyskorvaukseen rakennettujen sanktioiden ja karenssien avulla.
Sosiaalipolitiikan idean muututtua vastakuvakseen 1990-luvulla myös demokraattinen järjestelmä on ajautunut kriisiin. Yhteiskunnallinen ilmapiiri on kiristynyt, oikeistopopulismi saa suosiota ja myös talous on lamaantumisen tilassa.
Saksan Achbergissä syntynyt Eurooppalainen rahoitusaloite pyrkii uudistamaan yrittäjyyden ja rahoituksen ehtoja. Toteutuessaan, se loisi alkaville yrityksille uuden rahoitusmuodon, jonka myötä ne saisivat korotonta lainaa, mikäli ne täyttäisivät kolme ehtoa: 1) ne luopuvat pysyvästi voitoistaan 2) ne sitoutuvat edistämään toiminnallaan yhteistä hyvää ja 3) niiden palkanmaksu perustuu olemassa oleviin sääntöihin. Lainan vakuudeksi riittäisi yrittäjän vakuutus siitä, että hän sitoutuu kokonaisvaltaisesti yrityksen toimintaan ja tavoitteisiin.
Rahoitusaloitteen taustalla on ajatus siitä, että ihmisillä ja yhteiskunnilla on luovaa potentiaalia. Ihmisten henkilökohtaiset pyrkimykset voivat jalostua yritysideoiksi ja ideoiksi, joiden avulla organisoidaan taloudellista tuotantoa ja työtä. Tekemällä työtä ja yrittämällä, ihmiset toteuttavat itseään. Tästä näkökulmasta talous- ja sosiaalipolitiikan tehtävänä on valjastaa käyttöön inhimillistä ja yhteiskunnallista luovaa potentiaalia.
Tällä hetkellä Euroopan keskuspankki (EKP) harjoittaa niin sanottua rahapoliittista elvytystä. Se luo taseeseen uutta rahaa ja ostaa rahoitusmarkkinoilta arvopapereita kuten valtioiden velkakirjoja ja jopa yksityisten yritysten osakkeita. Tällä tavoin keskuspankki luo miljardeittain uutta rahaa talouteen.
Ongelmana on vain, että tämä EKP:n tyhjästä luoma raha ei auta yrittäjiä toteuttamaan ideoitaan eikä se siten auta taloutta kehittymään ja uudistumaan. Sen sijaan EKP:n luomat miljardit ylläpitävä omaisuusesineiden, kuten osakkeiden ja muiden arvopapereiden hintoja, sekä hintojen muutoksilla spekulaatiota. Samalla varallisuuserot kasvavat ja rahoitusmarkkinat muistuttavat korttitaloa, joka voi sortua kohtaloikkain seurauksin hetkenä minä hyvänsä, jos sijoittajat pelästyvät.
Eurooppalainen rahoitusaloite kiinnittää huomiomme siihen, mikä on rahan rooli taloudessa. Rahoitusaloitteen näkökulmasta EKP:n rahapoliittinen elvytys suuntautuu väärällä tavalla ja meidän pitäisi käydä yhteiskunnallista keskustelua siitä, millä ehdoilla tämä elvytys tapahtuu. Voisiko sitä suunnata muulla tavalla kuin arvopapereiden hintojen ylläpitämiseen? Edellyttäisikö tämä muutoksia EKP:n mandaattiin ja sen peruskirjaan?
Kansalaisyhteiskunnassa viriää myös muita rahatalouteen liittyviä rakentavia aloitteita. Esimerkiksi Talousdemokratia ry on Suomessa edistänyt aloitetta, jonka mukaan rahan luomista pitäisi säännellä. Tällä hetkellä yksityiset liikepankit luovat uutta rahaa antaessaan velkaa. Samalla tavalla valtiot luovat uutta rahaa alijäämäisen budjetin myötä.
Eurooppalaista rahoitusaloitetta edistävät aktivistit jakavat Talousdemokratia-aloitteen näkemyksen siitä, että velat luovat säästöjä, eli että pankit luovat velanannolla uutta rahaa talouteen. Eurooppalaiseen rahoitusaloitteeseen sisältyy kuitenkin ajatus siitä, että velka sinänsä ei ole paha asia vaan että sitä voidaan käyttää rakentavaan taloudelliseen toimintaan, mikäli yritystoiminnassa täyttyvät edellä kuvatut kolme ehtoa. Raha on siis vain väline ja mahdollistaja, eikä sillä ole arvoa sinänsä. Todellista pääomaa taloudessa ovat ihmisten kyvyt ja ideat, jotka ovat arvokkaita pelkästään olemalla olemassa.
Eurooppalainen rahoitusaloite pyrkii vapauttamaan sitä inhimillistä ja yhteiskunnallista luovaa potentiaalia, mitä pohjoismainen sosiaalipolitiikka niin onnistuneesti vapautti aina 1990-luvulle saakka. Yhdessä muiden edistyksellisten aloitteiden – kuten perustulon kanssa – se voisi olla suomalaisen yhteiskunnan kauan kaivattu avain hyvien kehien uudelleen luomiseksi.
Pohjoismaisen mallin alkuperäistä ideaa ei pelasta se, että kopioimme menneen maailman poliittisia päätöksiä. Työmarkkinat ovat muuttuneet niin paljon toisen maailmansodan jälkeisistä ajoista. Tässä ajassa keskeisimpiä kysymyksiä ovat rahoituksen ehdot, yrittäjyyden muodot ja työn ja toimeentulon eriyttäminen toisistaan. Eurooppalainen rahoitusaloite – yhdessä vastikkeettoman, kaikille kansalaisille maksettavan perustulon kanssa tarjoaisivat näihin keskeisiin kysymyksiin yhden mahdollisen vastauksen.
Johannes Kananen, sosiaalipolitiikan dosentti,
puheenjohtaja, Reilu vero ry.
Twitter: Johannes Kananen(@KananenJohannes)
