Tulevissa Yhdysvaltain presidentin ja kongressin vaaleissa ei ole kysymys nykyisestä presidentti Donald Trumpista, vaan Yhdysvaltain katastrofaalisen yhteiskuntakehityksen tulevasta suunnasta. Ymmärtääkseen vaaliasetelmaa ja sisällissodan partaalle ajautunutta yhteiskuntakeskustelun tilaa pitää käsittää, että Trump ei ole ongelmien syy, vaan niiden oire. Hän on republikaanisen puolueen vuosikymmeniä jatkuneen oikeistolaistumisen ruumiillistuma.
Konservatiivisen ajattelun esitaistelijaksi Trump ei ole noussut jatkuvan tosiasioiden vääristelyn ja valehtelunsa vuoksi, vaan päinvastoin siksi, että hän on rehellinen kuin pikkulapsi, joka sanoo ääneen kaiken, mitä päähän pälkähtää. Samalla hän tulee sanoneeksi, mitä äärikonservatiivinen kouluttamaton amerikkalainen tosiasiallisesti ajattelee.
Ainoa Trumpin kauden innovaatio republikaanien ajattelulle on ollut luopua maailmankaupan vapauden vaalimisesta. Tähän ryhdyttiin, jotta talous saataisiin pikaiseen nousuun lyhyellä tähtäimellä.
Tuloerojen kuilu suurimpana ongelmana
Yhdysvaltain kaikkien nykyongelmien keskiössä on jatkuvasti kärjistynyt tuloerojen kasvu. Tämän yksinkertaisen tosiasian on pyrkinyt pitämään poliittisen puheen keskiössä demokraattien kestojulkkis senaattori Bernie Sanders. Valtaosa demokraateista kuitenkin hukkaa tämän yksinkertaisen perusongelman jankutukseen rasismista, kolonialismista, ihmisten yleisestä pahantahtoisuudesta, Fox-kanavan puolueellisuudesta, sosiaalisesta mediasta ja valkoisen ylivallan kannattajista.
Uutislähetyksiin löytyy aina haastateltavaksi amerikkalaisia, jotka pelkäävät demokraattien muuttavan maan sosialistiseksi diktatuuriksi. Sandersin epäonninen valinta mainostaa itseään sosialistina on ollut vasemmistolle laajalti vahingollinen, vaikka Sandersin tavoitteena on käytännössä ollut kääntää kurssi kohti pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan mallia. Ei hänkään pyri tuotantokoneiston yhteisomistukseen, saati sitten yksipuoluejärjestelmään.
Demokraatit voivat syyttää omaa huonoa menestystään siitä, etteivät he ole valtakunnallisessa politiikassaan edes pyrkineet muuhun kuin Trumpin kaatamiseen. Hänen kaatumisensa ei nosta maata siitä yhteiskunnallisen kehityksen suonsilmäkkeestä, johon kansakunta on uponnut.
Vetoomus edistyksellisten sisäisen mielipidevainon lopettamiseksi
Syitä ongelmiin haetaan tyypillisimmin identiteettipolitiikasta. Esimerkiksi demokraattien kärkinimiin kuuluva senaattori ja entinen presidenttiehdokas Elizabeth Warren tapaa julistaa, että systeemi “on läpikotaisin rasistinen”, ikään kuin Yhdysvalloissa, toisin kuin muissa länsimaissa, olisi voimassa ainuttakaan lakia, joka sallisi rotuperusteisen syrjinnän työmarkkinoilla, politiikassa tai oikeuslaitoksessa. Tähän tosiseikkaan Trumpin kannattaja voi aina vedota ja kysyä, kuka niitä faktoja jatkuvasti vääristelee.
Yhdysvaltain ongelmat eivät piile rasistissa asenteissa, koska muuten Barack Obamaa ei olisi aikanaan valittu kahdesti presidentiksi. Kuten sosiologi Zygmunt Bauman on argumentoinut suomennetussa kirjassaan Notkea moderni (2002), nykyisen yhteiskunnallisen keskustelukulttuurin suuri trendi, kaikkine tunneälyn ja identiteettipolitiikan konsultteineen, on etsiä henkilöhistoriallisia syitä rakenteellisiin epäkohtiin. Juuri tähän ansaan peilata yksilön sieluntilan ongelmaksi yhteiskuntakehityksen sisäsyntyiset valuviat lankeaa nykyinen toisten moraalisen syyttelyn poliittinen keskustelukulttuuri.
Joukko tutkijoita, journalisteja ja kirjailijoita julkaisi vetoomuksen vasemmistolaisen mielipidevainon lopettamiseksi. He katsovat, että maassa on käytännössä käynnissä aatteellinen sensuuri, jonka seuraukset eivät ole mitenkään suhteessa tekoihin:
“Päätoimittajia erotetaan kiistanalaisten kirjoitusten vuoksi, kirjoja vedetään pois väitetyn epäautenttisuuden vuoksi, journalisteja estetään kirjoittamasta tietyistä aiheista, professoreja asetetaan tutkittaviksi heidän luennoillaan esittämiensä kirjallisuuslainausten vuoksi, tutkija erotetaan hänen kierrätettyään vertaisarvioitua akateemista tutkimusta muiden luettavana ja eri organisaatioiden johtajia syrjäytetään joskus pelkkien kömmähdysten vuoksi.”
Oireellisesti vetoomuksen allekirjoittajina on enimmäkseen eläkeikäisiä intellektuelleja, tutkijoita, kirjailijoita ja journalisteja, joiden ei tarvitse pelätä elantonsa puolesta. Allekirjoittajista löytyvät esimerkiksi kirjailija Margaret Atwood, kielitieteilijä Noam Chomsky, kirjailija Jeffrey Eugenides, politiikan tutkija Francis Fukuyama, sosiologi Orlando Patterson, kirjailija Salman Rushdie sekä journalisti ja tunnettu feministi Gloria Steinem.
Koronakriisi ja heikko terveydenhoitojärjestelmä
Viime kuukausina Trumpin kannattajat ovat siunanneet häntä siitä, että heidän eläkevaransa rahamarkkinoilla ovat jo pari vuotta kasvattaneet huimasti arvoaan. Tosiasiassa pörssikurssit nousevat Yhdysvalloissakin pitkälti siksi, ettei muita sijoituskohteita tahdo löytyä. Länsimaiden keskuspankkien tuhansien miljardien tukiostoilla on lisätty rahan määrää ja näiden toimien inflaatiovaikutusta vasta odotellaan. Länsimaat elävät nyt isosti velaksi.
Yhdysvaltain heikko suoriutuminen koronapandemiasta ei sinällään ole yllättävää. Maan terveydenhoidon järjestelmää ei syyttä ole moitittu maailman kalleimmaksi ja tehottomammaksi. Maassa ei ole edelleenkään julkista sairausvakuutusta, vaan vain julkisen vallan subventoima yksityisten sairausvakuutusten ostojärjestelmä.
Koska se on tuhottoman kallis kansalaisille, demokraatit haluavat sen rinnalle nyt julkisen vallan tarjoaman vakuutuksen. Affordable Care Act (tutummin Obamacare) teki vakuutuksesta pakollisen, mutta vakuuttajiksi jäivät vain yksityiset vakuutusyhtiöt. Yhdysvalloissa elinajanodote oli jo ennen koronaa kolme vuotta alhaisempi kuin Suomessa (USA 79 vuotta, Suomi yli 82 vuotta).
Sairaalapaikkojakin oli ennen koronakriisiä puolet vähemmän asukasta kohti (USA 2,9 vuodepaikka, Suomen luku 4,9). Tästä kaikesta huolimatta Yhdysvallat käyttää yli 17 prosenttia kansantuotteestaan sairausmenoihin, kun Suomen luku on 9 prosentin tienoilla. Näiden lukujen valossa ei ole ihme, että koronakuolemien määrä miljoonaa asukasta kohden on Yhdysvalloissa kymmenkertainen Suomeen verrattuna (USA 676, Suomi 63).
Yhdysvallat jäljessä keskeisimmillä saroilla
Suomessa tunnetaan Yhdysvaltain oloja paljon huonommin kuin yleisesti luullaan. Muutamakin tilastotieto auttaa hahmottamaan Yhdysvaltain nykyisten ongelmien mittakaavaa: OECD:n tilastojen mukaan velka bruttokansantuotteeseen suhteutettuna on Yhdysvalloissa noin 136 prosenttia, Suomen noin 75 prosenttia. Samojen lähteiden mukaan köyhien osuus väestöstä on Yhdysvalloissa nykyään 17,8 prosenttia, Suomessa 6,5 prosenttia. Yhdysvaltalaiset myös verottavat itseään äärimmäisen vähän, mikä selittää julkisen sektorin huonoa suoriutumista mistä tahansa tehtävästään: USA verottaa kansantuloaan noin 24 prosenttia, Suomi noin 45 prosenttia.
Valtavin satsauksin ylläpidetty yhdysvaltalainen koulutusjärjestelmä ei sekään ole muutamia huippuyliopistoja lukuun ottamatta lähelläkään maailman huippua. Aikuisten lukutaitoa, eli koulutusjärjestelmän varsinaista tuloksellisuutta verranneissa PIAAC-mittauksissa Suomi on säännöllisesti kärkisijoilla, mutta OECD-maiden joukossa Yhdysvallat vain niukasti keskitasolla tai sen alapuolella.
Suomi pärjää Yhdysvaltoja paremmin käytännössä kaikilla yhteiskunnallisen toiminnan sektoreilla huolimatta siitä, että Yhdysvaltojen bruttokansantuote henkeä kohti on yli 25 prosenttia Suomea korkeampi (USA 65 200 USD, Suomi 48 700 USD).
Keskustaliberaalien demokraattien, kuten Hillary Clintonin mantra siitä, että demokraattien tarkoitus on saada esiin maan todellinen potentiaali maailman johtajana, on harhaanjohtavaa. Siinä jätetään sanomatta, että Yhdysvallat on muita länsimaita jäljessä kaikilla keskeisillä yhteiskuntakehityksen saroilla. Politiikalla on väliä.
Mitä vaaleihin tulee, on odotettavissa, että Trump järjestää ääntenlaskennasta lihavan oikeudellisen riidan. Pelättävissä on, että hän järjestää vielä kansainvälisen konfliktin sotkemaan tilannetta.
Vaalit ovat tärkeät: Kuten entinen presidentti Barack Obama niistä vastikään tokaisi, jokaisen amerikkalaisen kannattaa niissä äänestää “kuin olisi henki kyseessä, koska se on”.
(Artikkelin pidempi versio on julkaistu 22.10. Valtiotieteellisen yhdistyksen Politiikasta-lehdessä. Lisää aiheesta Ari Helon blogissa: ”Miksi on vaarallista valita Trump toiselle presidenttikaudelle?”, 3.9.20).
ARI HELO on Pohjois-Amerikan tutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa. Hän on muun muassa kirjoittanut seuraavat teokset:
- Thomas Jefferson’s Republicanism and the Problem of Slavery. Väitöskirja. Tampere: Omakustanne, 1999. ISBN 952-9112408.
- Yhdysvaltain demokratian synty: unionin idea ja amerikkalainen historiakäsitys. Helsinki: Gaudeamus, 2014. ISBN 978-952-495-322-1.
- Thomas Jefferson’s Ethics and the Politics of Human Progress. New York: Cambridge University Press, 2014. ISBN 978-1107687721.
- History, Politics, and the American Past: Essays on Methodology. New York: Routledge, 2020. ISBN 9780367857660.
