Koulutuspolitiikan ja eriarvoisuuden tutkimus samoin kuin meneillään oleva tutkimushankkeemme ovat tuoneet esille, kuinka talouden kilpailukykyä ja samanaikaista niukkuutta korostava retoriikka on nostanut joustavan, tuottavan ja itsevastuullisen yksilön sekä työvoiman tuottamisen kasvatuksen ja koulutuksen päämääriksi.
Psykologiasta ja erilaisista terapiamuodoista ammentavat keskustelut, sanasto ja tulkinnat ovat levinneet laajalle kasvatusta ja koulutusta koskevaan poliittiseen ohjaukseen ja käytäntöihin myös Suomessa.
Kouluissa ilmenevä marginalisointi, kiusaaminen ja häirintä ovat hyviä esimerkkejä kasvatuksessa ja koulutuksessa esiintyvästä psykologis-terapeuttisesta ymmärryksestä, jotka todellisuudessa liittyvät valtaan, etuoikeuksiin ja rakenteisiin, mutta joita ratkaistaan patologisoimalla yksilö eli sekä kiusaaja että häiritsijä.
Yksilölähtöiset psykologiset ja terapeuttiset asiantuntijuuden muodot ja käytännöt nähdään ratkaisuna mitä moninaisimpiin yhteiskunnallisiin ongelmiin, kuten työttömyyteen, köyhyyteen ja kaikenlaiseen syrjintään. Ne kun lupaavat yksilöiden toimintakyvyn ja ominaisuuksien vahvistumista ja poissulkevat laajemmat yhteiskunnalliset konfliktit.
Kierrämme kehää, jossa oletus erilaisista ominaisuuksista johtaa erilaiseen kohteluun, mikä puolestaan tuottaa erilaisuutta, joka sitten vahvistaa ajatusta erilaisista ominaisuuksista.
Kasvatuksen ja koulutuksen paradoksaalinen rooli hyvinvointivaltiossa
Vallan näkökulmasta kasvatuksen ja koulutuksen rooli on jännitteinen. Kasvatus ja koulutus voivat rajoittaa yksilön toiminnan, tuntemisen ja ymmärryksen tapoja, mutta ne voivat yhtä hyvin tarjota myös myönteisiä kokemuksia voimaantumisesta, osaamisesta, hyvinvoinnista ja menestymisestä.
Nykymuotoisen kasvatuksen ja koulutusjärjestelmän kasvu sijoittuvat ajankohtaan, jota on yleisesti luonnehdittu tuottavuutta ja tehokkuutta perään kuuluttavien taloudellistumisen, markkinoistumisen ja uusliberalismin termein.
Kasvatuksessa ja koulutuksessa toiminnan lähtökohdaksi ajatellaan vapaita valintoja tekevä yksilö, jota houkutellaan muokkaamaan suhdetta itseen ja keskittymään itsevastuullisuuden harjoittamiseen erilaisissa jatkuvan oppimisen palveluratkaisuissa.
Viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana tapahtunut siirtymä pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta kohti kilpailukyky-yhteiskuntaa ja suorituskeskeisempää aikaa on merkinnyt täsmällisempiä ja henkilökohtaisempia tapoja päästä laajemmalle yksilöiden elämänpiiriin määrittämällä uudelleen ihmisyyttä ja sen rajoja.
Vaikka koulutusjärjestelmä on ollut olennainen hyvinvointivaltion instituutio, se on paradoksaalisesti osallistunut hyvinvointivaltion purkamiseen korostamalla itsevastuullisuutta ja taloudellistumista.
Suomalainenkin järjestelmä on risteyskohdassa, jossa yhtäältä taloudellistumista ja tuottavuutta korostava imperatiivi kohtaa yksilön hyvinvointia, luovuutta ja vapautta korostavan imperatiivin.
Vaikka koko kasvatus ja koko koulutusjärjestelmä on ollut olennainen hyvinvointivaltion instituutio ja keskeinen ylpeyden aihe, se on paradoksaalisesti osallistunut hyvinvointivaltion purkamiseen korostamalla itsevastuullisuutta ja taloudellistumista.
Hyvinvointivaltion purkamista on vauhdittanut entisestään se, että yhteiskuntalukutaito eli laajempien yhteiskunnallisten ja poliittisten muutosten ymmärtäminen sekä kriittinen tarkastelu on ollut kasvatuksessa ja koulutuksessa katvealueella.
Lisäksi kasvatus ja koulutus ovat systemaattisesti kääntäneet katseensa pois yhteiskunnallisten etuoikeuksien ja eriarvoisuuden kysymyksistä ja sen sijaan jatkaneet edellisten uusintamista asettamalla yksilön perus- ja tulosyksiköksi. Samalla yhteiskunta on näyttäytynyt neutraalina vailla valtasuhteita, hierarkioita, eriarvoisuutta ja konflikteja.
Kohteena psykologisoitu yksilö
Kuten toimme juuri ilmestyneessä Vastapainon julkaisemassa kirjassamme “Terapeuttinen valta. Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa” esille, kuvailemani yksilöä korostavan eetoksen historiallisia aineksia voi jäljittää länsimaisen yksilökäsityksen muotoutumisesta, maallistumiskehityksestä, modernien psykologiatieteiden synnystä ja liberaalien demokratioiden muotoutumisesta.
Kasvatuksen ja koulutuksen ohjaavana periaatteena on yksilön vapauden ja hyvinvoinnin tukeminen, pakottavaksi ja holhoavaksi ymmärretyn hallinnan minimointi ja poliittisesta sisällöstä riisuttu asiantuntijatieto. Asiantuntijatieto keskittyy yksilön kokemusmaailman kartoittamiseen vapauden ja hyvinvoinnin nimissä yhdistämällä yksilön psyyke yhteiskunnalliseen hallintaan.
Olemme viimeiset muutamat vuosikymmenet eläneet aikaa, jolloin oletukset, kohtelu, suhde itseen, toisiin ja ympäristöön muotoutuvat taloudelliselle ja psykologiselle kielelle, jolla sanallistetaan ongelmia ja kokemuksia, kärsimystä, huolia, pelkoja, paineita, syrjintää ja pahoinvointia.
Kasvatus ja koulutus osallistuvat keskeneräisyyden ja riittämättömyyden tilaan asetetun yksilön muokkaamiseen. Keskeneräisyyden ja riittämättömyyden ei ole tarkoituskaan hävitä, mikä on yksi keskeisimmistä syistä sille, että psykologiset ja terapeuttiset sanastot ja ymmärrys ovat nousseet suosituiksi.
Samalla kasvatuksesta ja koulutuksesta häviävät yhteiskuntalukutaitoa vahvistavat yhteiskunnalliset, kulttuuriset, historialliset, filosofiset ja poliittiset tulokulmat. Juuri nämä tulokulmat auttaisivat tunnistamaan ja haastamaan yhteiskunnallisia ongelmia sekä sitä, miten niistä tulee yksilön ongelmia.
Isommatkin yhteiskunnalliset konfliktit rajautuvat yksilön valintoihin ja ratkaisuihin etukäteen kirjoitetussa käsikirjoituksessa. Tasa-arvo rajautuu mahdollisuuksien tasa-arvoksi, jossa kaikilla on ikään kuin sama mahdollisuus tehdä valintoja ja saada äänensä kuuluville.
Rakenteelliset ongelmat jäävät huomiotta
Konkreettisesti yksilöllisyyden korostaminen näkyy siinä, että tutkimushankkeemme mukaan nuoria ja aikuisia ohjataan hyvinvointivaltion palvelujärjestelmien eri osissa yhä uudestaan ensin tunnistamaan ja sitten kehittämään omia puutteitaan eli käytännössä etukäteen määriteltyjä kykyjä, taitoja ja henkilökohtaisina pidettyjä ominaisuuksia, joiden ajatellaan auttavan taloustalkoohenkisyydessä ja itsevastuullisuuden vahvistumisessa.
Köyhyydessä eläviä nuoria saatetaan ohjata unelmoimaan, vankilassa elävää löytämään oma sisäinen yrittäjyys, ja rasismin kohteena olevaa nuorta kehotetaan tsemppaamaan.
Rakenteellisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin liittyvät vaikeudet yksilöidään ihmisten kykyjen ja ominaisuuksien puutteiksi. Ratkaisut keskittyvät näiden puutteiden korjaamiseen ja elämäntapa- ja käytösohjeisiin. Tällaiseen toimintaan kohdistetaan huomattava määrä sinällään hyvää tarkoittavaa poliittista ohjausta, toimenpiteitä ja resursseja, vaikka ne eivät toimi.
Se mihin ongelma paikannetaan ohjaa myös ratkaisuja ja sitä, mihin resurssit kohdistetaan. Ideaali näyttää olevan jonkinlainen homo economicuksen ja homo psychologicuksen risteymä.
Kasvatus ja koulutus toisin sanoen riisuvat lapset, nuoret ja aikuiset sosiaalisista ja yhteiskunnallisista kiinnikkeistä, jotka kuitenkin säätelevät heidän toimijuuttaan. Katvealueelle jää, että yhteiskunnassa on tarjolla keskinäistä kilpailua, paineita ja odotuksia, näköalattomuutta, pelkoa ja huolta tulevaisuudesta, pitkäaikaista työttömyyttä, syrjintää, seksismiä, rasismia, kiusaamista, häirintää, osattomuutta ja köyhyyttä.
Itseen kääntyminen ja itsen tutkiskelu ovat tässä ajassa ongelmallisia ja pahimmillaan vahingoksi sekä ihmisille itselleen että yhteiskunnalle.
Voisi lisäksi odottaa, että väestö ainakin länsimaissa voisi huomattavasti paremmin, jos ajatellaan, miten paljon erilaisia itsen tutkiskeluun ja kehittämiseen tähtäävää kasvatusta, koulutusta ja muita tukijärjestelmiä yksilöihin kohdistuu. Näin ei kuitenkaan ole.
Erityisen ongelmallinen on oletus siitä, että ongelmien ja niiden ratkaisujen tulisi löytyä yksilöstä itsestään. Mitä tapahtuu, jos ihminen sitten toimii kehotuksen mukaan, kaivaa ja kaivaa, mutta mitään ei löydykään?
Yhteiskuntalukutaito kriittisenä työkaluna
Parempi yhteiskuntalukutaito voisi haastaa kasvatuksen ja koulutuksen tiukentuvaa yksilökeskeisyyttä.
Yhteiskuntalukutaito ohjaisi kasvatusta ja koulutusta itsekriittisyyteen ja ymmärrykseen siitä, mikä rooli niillä on siinä, kuinka laajemmat yhteiskunnalliset, rakenteelliset ja poliittiset ongelmat siirtyvät psykologis-terapeuttisten linssien kautta tarkasteltaviksi ja miksi ongelma ja sen ratkaisu löytyvät yhä uudestaan yksilöiden oletettujen ominaisuuksien muuttamisesta.
Ehkä parempi yhteiskuntalukutaito ja kriittisempi kasvatus ja koulutus auttaisivat lopulta myös siinä, että ihminen ei kävisi niin hanakasti itsensä kimppuun ja kiinnostuisi itsetutkiskelun sijaan ympäristöstään? Kokonaan toinen kysymys on se, onko kasvatuksella ja koulutuksella enää mahdollisuutta tai halua siihen.
- Kristiina Brunila toimii kasvatuksen ja koulutuksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon professorina kansainvälisessä AGORA-tutkimuskeskuksessa Helsingin yliopistossa.
Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran 8. syyskuuta 2021 Mustread Akatemiassa.
