Moni väittää Suomen olevan Kreikan tuhoisalla tiellä. Kyseenalaistimme väitteen Kansantaloudellisen aikakauskirjan artikkelissamme “Velkakello tikittää”: Julkisyhteisöjen velka suomalaisessa mielikuvastossa ja tilastoissa 2000–2020. (Lillqvist, Kavonius, & Pantzar, 2020). Vertasimme sosiaalisen median kansalaiskeskustelua ja tilastotiedoista laskettua velkaa. Seuraavaksi joitakin nostoja tutkimuksestamme.
Valtionvelalle on monta mahdollista mittaria
Ei ole olemassa yhtä ja ainoaa tilastollista lukua, jolla valtionvelkaa voisi täsmällisesti kuvata. Yhtäältä voidaan tarkastella joko suurten julkisyhteisöiden (valtion, paikallishallinnon ja sosiaaliturva- eli työeläkerahastojen) velkaa tai pelkästään valtionvelkaa. Julkisyhteisöiden velka voidaan kuvata ilman varallisuutta (bruttovelka) tai varallisuus huomioiden (nettovelka). Oma kysymyksensä on, miten huomioida julkisen sektorin sisäiset velkasuhteet (sulautetut velat) tai mitä ajatella valtion velasta keskuspankille.
Oikeiston vai vasemmiston salaliitto?
Julkinen velka on monitahoinen ja monitulkintainen. Tästä huolimatta tulkinnat ovat äärimmäisen yksinkertaisia niin eduskuntapuheissa, Yleisradiossa kuin Suomi24:n nettisivuilla. Keskustelussa Suomen julkisesta velasta vallitsee laaja yksimielisyys, että velka lisääntyy nopeasti ja on aivan liian suuri. Poliittisessa diskurssissa nojaudutaan usein velkapelotteluun: velka esitetään odotettavissa olevana katastrofina ja sen vähentäminen kuvataan välttämättömäksi. Erityisesti sosiaalisen median aineistossamme julkista velkaa puitiin syyllisten etsimisen kautta. Pääministerit Vanhanen, Katainen ja Sipilä olivat kaikkein suurimpia syyllisiä. Marinin hallituskausi ei varmastikaan tee tästä poikkeusta, kyllä kansa tietää.
Suomen bruttovelka vastaa Saksaa
Velkaantumisen ”uusliberaalit” selitykset eivät nousseet erityisen selvästi esiin Suomi24:n nettikeskusteluissa. Syitä velkaantumiseen ei etsitty liian hyvästä sosiaaliturvan tasosta, vaan pikemminkin erilaisista salaliitoista, joiden takana on joko finanssieliitti tai maahanmuuttajien “hyysääjät”. Erään tulkinnan mukaan oikeisto pyrkii julkisen talouden velkaannuttamisella suorastaan rapauttamaan hyvinvointivaltion rahoituspohjaa.
Emme ole Kreikan tiellä (vaan ehkä Saksan ja Hollannin)
Tekstiaineistoja (Yle, eduskunta, Suomi 24) väritti pessimistinen sävy ja niissä korostui Suomen julkisen velan suuruus ja nopea kasvu. Puhutaan valtionvelasta, vaikka yleensä määrätiedot perustuvat Maastrichtin sopimuksen määritelmän mukaiseen julkisyhteisöjen velkaan. Maastricht-velka kattaa valtiohallinnon, osavaltiohallinnon, paikallishallinnon ja sosiaaliturvarahastojen velat. Bruttovelka, jollainen Maastricht-velka on, käsittää pelkät velat ja jättää huomioimatta rahoitusomaisuuden, joka otetaan huomioon nettovelan laskennassa. Jos tarkastellaan velanmaksukykyä, voisikin olla järkevää tarkastella nettovelkaa. Tekstiaineistoissa tuotiin vain hyvin harvoin esiin se, että velkojen vastineena on varallisuutta.
Nettovelalla laskettuna Suomen julkinen talous onkin ylijäämäinen
Vaikka tekstiaineistoissa Suomi rinnastettiin usein Etelä-Euroopan “ongelmamaihin”, osoittavat tilastoaineistot Suomen bruttovelkaantumisen vastanneen euroalueen ”hyvien maiden” eli Saksan ja Hollannin tilannetta. Nettovelkaantumista tarkasteltaessa tilanne on vieläkin parempi. jos otetaan huomioon varallisuus (ml. työeläkerahastot), Suomen julkinen talous on poikkeuksellisen vauras, jopa ylijäämäinen Norjan ja Luxemburgin tavoin.
Vertailtaessa julkista velkaa erilaisilla tilastokäsitteillä välittyykin varsin myönteinen kuva Suomen julkisen talouden velkaantumisesta 2000-luvulla. Velka on kasvanut, mutta varsin maltillisesti verrattuna useimpiin muihin maihin.
Suomalaisten käsitysten ja puhetapojen pessimistisyys on havaittu myös eurooppalaisessa asenteita mittaavassa kyselytutkimuksessa (Standard Eurobarometer, 2019). Kysyttäessä kotimaan keskeisimpiä haasteita olivat suomalaiset yhdessä italialaisten kanssa varsin huolestuneita julkisesta velasta. Sitä vastoin espanjalaiset kokivat julkisen velan huomattavasti harvemmin ongelmaksi puhumattakaan hollantilaisista ja saksalaisista, jotka tuskin milloinkaan mainitsivat julkista velkaa merkittävänä ongelmana.
Arjen puhetapojen vertaaminen tilastojen yksityiskohtaiseen käsitteistöön paljastaa selkeästi yleisten mielikuvien yksinkertaistavan luonteen. Ihmiset hakevat helposti ymmärrettäviä selitysmalleja. Ehkä se selittää osin, miksi poliitikot vaikuttavat puhuvan valtionvelasta loppujen lopuksi aika samalla tavalla kuin median toimittajat ja Suomi24:n nettikeskustelijat, vaikka poliitikoilla olisikin käytössään hienosyisempiä analyyseja.
Tilastoaineiston analyysi osoitti, että monilla nettikeskustelijoilla on väärä käsitys Suomen kansantalouden kuulumisesta samaan ryhmään Etelä-Euroopan kriisimaiden kanssa. Suomi kuului ennen koronavirusta maltillisiin velkaantujiin ja puheet esimerkiksi ”Kreikan tiestä” ovat vähintäänkin harhaanjohtavia. Huomioitaessa julkisen talouden varallisuus – sosiaaliturvarahastot mukaan lukien – Suomi kuului Norjan kanssa Euroopan vahvimpiin kansantalouksiin. Eläkevastuut huomioituna kuva on hieman toisenlainen: Kestävyysvaje on todellinen. Toisaalta, jos Suomen eläkkeiden taso laskettaisiin Saksan tasolle, suuri osa kestävyysvajeesta häviäisi.
Kansantalouden mielikuvasto
Vuoden 2013 taloustieteen nobelisti Robert Shiller on kuvannut tarinoiden talouden dynamiikasta leviävän tartuntatautien tavoin teoksessaan Narrative Economics: How Stories Go Viral & Drive Major Economic Events. Perusolettamukset esimerkiksi velkaantumisen uhkaavuudesta säilyvät vuosikymmenistä toiseen.
Käsityksemme talouden todellisuudesta muotoutuu usein toistojen kautta, pitkäjänteisesti ja retorisesti kollektiivisessa mielikuvituksessa, ei vain taloustieteilijöiden vaan meidän kaikkien toimesta. Monet talouden narratiivit kumpuavat syvemmistä ja hitaammin muuttuvista mielikuvista, sellaisista kuin vaikkapa tuottavan ja tuottamattoman sektorin erottelusta. Tämä ajattelutapa tulee jo 1700-luvun fysiokraateilta, joille ainoa vaurauden lähde oli äiti-maa. Kauppa tai varhainen teollinen tuotanto ei kuulunut tuottavaan sektoriin. Kansantalouden tilinpito, joka olettaa tilinpidollisista syistä investointien ja kulutuksen eroavuudet, periytyy siis jo osittain tuolta ajalta. Voidaan hyvin kysyä, miksi kansantalouden tilinpidossa esimerkiksi julkiset koulutusmenot ovat kulutusta, kun taas puolustusvälineiden hankinnat lasketaan investoinneiksi.
Tiedeviestinnän haasteet
Kyse on epäsuhdasta julkisen keskustelun yksinkertaistavien mielikuvastojen ja tilastojen kuvaaman monitulkintaisen todellisuuden välillä. Taloustieteilijät (tai muut tutkimukseen nojaavat keskustelijat) ja tavalliset ihmiset (mukaan lukien median edustajat ja poliitikot) eivät usein puhu samasta asiasta, määrittele käsitteitä samalla tavalla tai jaa samoja taustaoletuksia. Silloin mielekästä keskustelua voi olla vaikea käydä. Toisaalta voidaan ajatella, että aineistossamme ilmenevä kiinnostus julkista velkaa ja yleisesti taloutta kohtaan on myös hyvä asia. Tiedeviestinnän näkökulmasta voimme miettiä, olisiko mahdollista monipuolistaa ja tarkentaa median tarjoamaa kuvaa julkisesta velasta ja siten antaa ihmisille myös asiapitoisempaa ja analyyttisempaa ainesta pohdinnoille. Sekä tilastotuotannolla että (sosiaalisen) medialla on suuri merkitys demokraattisessa yhteiskunnassa.
Minua on syytetty siitä, että julkista velkaa käsittelevässä artikkelissa syyllistyimme vakavaan velkaantumisongelman vähättelyyn. Itse kuitenkin kannatan kurinalaista talouspolitiikkaa, oikea-aikaisia säästöjä ja täsmätarkkuudella tehtyä elvytystä. Yksituumainen velkapelottelu vie huomion pitkän aikavälin kysymyksiltä, esimerkiksi työvoiman laadusta ja sen riittävyydestä.
Mika Pantzar on professori Kuluttajatutkimuskeskuksessa, erityisaloina datatalous, kulutuksen tulevaisuus ja teknologian kesyttäminen.
