Koko maailmaan vaikuttavan Yhdysvaltojen vaalitaiston seuraileminen saa pohtimaan paradoksia, jonka tilastot lahjomattomasti näyttävät. 

Nuoruutensa 1950-lukua ihannoiva ehdokas lupaa palauttaa Amerikan suuruuden. Yksi keinoista on veroale: erityisesti rikkaille on luvassa mojovia kevennyksiä.

Mutta se paradoksi: Yhdysvaltojen veroaste oli historiallisissa korkeuksissa juuri 1900-luvun puolivälissä. 

Taloustieteen ranskalaistähti Thomas Piketty tukeutuu tilastoihin. Niitä vilisee lähes joka toisella aukeamalla Pääoma ja ideologia -teoksessa. Kiehtovaa tarinaa ei saisi edes näkyviin ilman kuvioita, jotka vastaansanomattomasti näyttävät tulojen ja varallisuuden jakautumisen yhteiskunnissa eri aikoina. 

Piketty laskee Yhdysvaltojen suurituloisimpien marginaaliverokannaksi keskimäärin 81 prosenttia vuosien 1932 ja 1980 välillä. ”Näin korkeiden verokantojen tarkoituksena oli selvästi päästä eroon huippuomaisuuksista tai ainakin hankaloittaa niiden ylläpitämistä”, hän kirjoittaa. 

Toinenkin seikka yllättää: USA:ssa oli pitkälle 1900-luvulle ”merkittävästi Länsi-Eurooppaa ja muuta maailmaa korkeampi koulutustaso”. Pikettyn mukaan ”se selittää suurelta osin 1900-luvun mittaan havaitut huomattavat erot työn tuottavuudessa ja keskimääräisessä elintasossa”.

Ja nyt siis haetaan veronalennuksilla talouteen kasvua. Meilläkin asiaa pohditaan. 

Amerikassa koulutuksen tärkeydestä ei puhu ainakaan veroalen lupailija; kuinka voisikaan, kun koulutukseen tarvitaan julkista rahoitusta, jota taas veroilla…

Ajat ovat tietenkin toiset ja sotien jälkeiselle talousnousulle oli monia syitä. Mutta sen näyttävät tilastot yksiselitteisesti, ettei ankara verotus silloin kasvua ainakaan tyrehdyttänyt. Päinvastoin, Pikettyn mielestä ”voimakas veroprogressio, pienet tulo- ja varallisuuserot ja vahva talouskasvu sopivat hyvin yhteen.”

Talouskasvu oli nopeimmillaan vuosina 1950–80. ”Tästä tulisi tehdä vähintäänkin se johtopäätös, ettei ensimmäistä maailmansotaa edeltänyt voimakas eriarvoisuus ollut millään lailla kasvun edellytys, vaikka aikakauden eliitin puheissa näin olikin.”

Usko siihen, että juuri rikkaiden verotusta keventämällä päästään takaisin 1950-luvun onnelaan, vaatiikin vahvaa ideologiaa – jota on toteutettu 1980-luvulta alkaen. Kirjan vaikuttavimpia käppyröitä (otin siitä oikein kuvan, ks. yllä) on Pienituloisten tulo-osuuden lasku Yhdysvalloissa 1960–2015.

Kuvio kertoo, että köyhimmän 50 prosentin osuus kokonaistuloista on laskenut 20 prosentista 12–13 prosenttiin ja rikkaimman yhden prosentin osuus vastaavasti noussut 11:sta yli 20 prosenttiin. Väestön köyhemmän puolikkaan osuus on kutakuinkin puolittunut ja rikkaimman sadasosan osuus tuplaantunut 40 vuodessa.   

Piketty kysyy: ”Miten perus- ja keskiasteen koulutuksen edelläkävijämaasta, jossa tulot ja varallisuus jakautuivat 1900-luvun puoliväliin asti Eurooppaa huomattavasti tasa-arvoisemmin, on 1980-luvulta lähtien tullut kehittyneen maailman eriarvoisin maa, niin että koko aiemman menestystarinan perusta on vaakalaudalla?”

Keskeinen osa vastausta on juuri koulutus, sen eriarvoistumiskehitys. Pikettyn mukaan ”koulutusinvestointien kasvava eriarvoisuus selittää suuren osan Yhdysvaltojen tuloerojen repeämisestä 1980-luvulta alkaen”. 

Ideologiat, joilla eriarvoisuutta perustellaan, ovat Pääoma ja ideologia -teoksen toinen pilari. Siitä voi olla toki montaa mieltä, kuinka ratkaisevia ne ovat. Joka tapauksessa kaikkien yhteiskuntien on jotenkin perusteltava niissä vallitseva tulonjako, se että toisilla on ja toisilla ei – nykyään se, että joillakin on miljoonakertaisesti enemmän kuin muilla.

Amerikan tuloerot alkavat nyt olla – presidentti Ronald Reaganin kaudesta alkaneen uusliberalistisen politiikan myötä – yhtä jyrkät kuin Euroopassa ennen Ensimmäistä maailmansotaa. Erityisesti hyvätuloisten verotus on keventynyt viime vuosikymmeninä, julkinen talous velkaantunut ja keskiluokka ohentunut. 

Thomas Pikettyn alaviitteineen yli 850-sivuisen järkäleen 170 kuviota ja taulukkoa näyttävät tilastojen voiman sellaisten asiaintilojen näyttäjänä, joita muilla keinoilla ei edes hahmota. Tulonjako on yksi sellainen asiaintila. 

Tilastoihin argumentointinsa perustavalta suurkäyttäjältä myös kritiikki on huomionarvoista. Piketty pitää tuloerojen mittarina käytettyä Gini-kerrointa vaikeatulkintaisena, hämäävänäkin, ja vertailee siksi itse rikkaimpien ja köyhimpien osuuksia kansantulosta tai nettovarallisuudesta. 

Kärkevämpi arvostelun kohde on tiedon saannin vaikeutuminen viime vuosikymmeninä: ”…miten on mahdollista että massadatan ja tietotekniikan aikakaudella julkisten tilastojen tiedot niukkenevat erityisesti varallisuuden ja varallisuuserojen mittaamisen osalta?”

Alaviitteessä Piketty kuitenkin korostaa, että ”avoimuuden puute johtuu politiikan päättäjistä ja käytettävissä olevien verotietojen puutteesta, ei suinkaan tilastokeskusten työntekijöistä, jotka usein ovat ensimmäisten joukossa vaatimassa avoimempaa lähdemateriaalia.”

Kirjoittaja: Jouni Kotkavuori 

Kirjoittaja on Tieto&trendit-sivuston toimittaja.