Jonotan Narvassa Viron ja Venäjän rajalla. Aurinko paahtaa kuumana, vaikka ollaan jo syyskuun lopulla. Virolaiset tullivirkailija haluavat tarkistaa jokaisen matkalaukun: kukaan ei saa viedä Putinille aseita. Odotus venyy tunnista toiseen. Onneksi on hyvää seuraa. Vieressä jonottava nuori nainen kertoo opiskelevansa taiteen tutkimusta Berliinissä ja on menossa sukulaisiaan tapaamaan Pietariin. Hänen saksalaiset kaveriensa äänestävät satiiripuoluetta eli ”Työn, oikeusvaltion, eläinsuojelun, eliittien tukemisen ja ruohonjuuridemokraattisten aloitteiden puoluetta”. Seisoskellessa on aikaa miettiä, miten olen joutunut tähän pätsiin.
Venäjän viisumin saan yhtä helposti kuin aikaisemmin. Suomen valtio sen sijaan on hankaloittanut matkustamista: on kuljettava Viron kautta. Bussimatkaan Tallinnasta Pietariin on varattava runsaasti aikaa, ja siksi päätän yöpyä Rääveliksi aikoinaan kutsutussa kaupungissa. Yhtäkkisen rajan ylityksen sijaan, sukellan nyt hitaasti ”venäläiseen maailmaan”. Se alkaa jo raitiovaunussa: en kuule muuta kuin venäjää. Koplissa tsaarin aikaisen telakkayhtiön rakennuksessa asuva ystäväni kertoo laajasti tämän kaupunginosan venäläisestä historiasta ja nykypäivästä.
Tallinnan linja-autoasemalla menen ensin väärälle laiturille: sieltä seisookin Kiovaan menossa oleva bussi. Paljon matkustajia ja saattajia. Kun linja-auto lähtee, saattoväkeen kuulunut nainen tekee ristinmerkin – venäläiseen tapaan oikealta vasemmalle.
Löydän viimein oikean laiturin. Bussissa vallitsee kielten sekamelska. Ympäri Eurooppaa ihmiset ovat lentäneet Tallinnaan päästäkseen kohtuuhinnalla Venäjälle. Vieressäni istuu Etelä-Espanjassa asuva nainen, joka ei pidä Pietarin talvesta. Hän omistaa ja johtaa etänä pietarilaista huonekalufirmaa. Hän on menossa lomittamaan yhtä työntekijäänsä. Naisella on Pietarissa suurimman osan vuodesta tyhjänä oleva asunto. 20-vuotiaalle tyttärelleen hän on muutama vuosi sitten ostanut syntymäpäivälahjaksi oman asunnon ja kustantaa tämän joutenolon. Huonekalujen valmistus ja -myynti eivät kuitenkaan hänen mielestään tuota tarpeeksi.
Edessäni istuu saksaa puhuva perhe. Vanhemmat yrittävät parhaansa mukaan syöttää pientä lastaan. Bussi pysähtyy Johvissa, ja matkustajille on tilaisuus jaloitella. Alan keskustella miehen kanssa, joka on jättänyt vaimonsa nukuttamaan lasta. Hän kertoo äitinsä olevan venäläinen mutta itse syntyneensä Saksassa. Ovat menossa sukulaisia tapaamaan ja hengähtämään Venäjälle. Hän ei pidä Saksan nykyisestä ilmapiiristä. Maan hallitus on kauhea: ajaa USA:n etuja. Toisenlaisia näkemyksiä Ukrainan sodasta ja muista tärkeistä asioista ei julkisuudessa voi esittää. Kun kerron, että aion osallistua pieneen rauhankonferenssiin Pietarissa, hän ennustaa leimakirveen iskevän minuun. Näin ainakin Saksassa kävisi.
Juttelen myös Viron venäläisen nuoren naisen kanssa. Hän on matkalla tapaamaan Venäjällä työskentelevää poikaystäväänsä. Valittaa, ettei Virossa enää saa kouluopetusta venäjäksi. Lastentarhatkin ovat kokonaan vironkielisiä. Muuten voisi muuttaa Venäjälle, mutta kansalaisuuden saaminen on vaikeaa.
Linja-auto pysähtyy Narvan raja-asemalle. Bussin matka päättyy tähän, sillä Narvanjoen sillalle ei päästetä ajoneuvoja. Matkustajat patistetaan tavaroineen jonottamaan tullitarkastusta.
Vihdoin yli kahden tunnin odotuksen jälkeen pääsen tulliin. Aseita ei löydy, ja voin jatkaa matkaa kävellen. Lännen ja idän välisen kapeikon ahtain kohta on nyt takanapäin.
Narvanjoen sillalta avautuu komea näkymä. Viron puoleisella rannalla suoraan vedestä nousee vuonna 1256 tanskalaisten rakennuttama Hermannin linna. Vastapäätä tätä Venäjän puolella kohoaa Iivananlinna, jota ryhdyttiin rakentamaan Iivana III:n aikana vuonna 1492. Pitkiä ajanjaksoja linnat ovat keskiajalta lähtien vartioineet idän ja lännen rajaa.
Venäjän rajakaupungissa Ivanogorodissa löydän helposti bussin, jonka on määrä viedä meidät Pietariin. Sen ympärille on kertynyt pari kymmentä rajamuodollisuuksista selviytynyttä matkustajaa, jotka helpottuneina nauttivat pienen kahvilan antimista ja juttelevat toistensa kanssa. Kahvilan hinnat hämmästyttävät: ruplan kurssin laskun takia ne ovat noin kymmenesosa Suomessa perittävistä. Aikaa kahvitteluun on paljon, sillä noin puolet matkustajista on vielä suorittamassa ”itämaiseksi” tulon siirtymisriittiä.
Juttelen Italiassa asuvan naisen kanssa. Hän on matkalla synnyinkaupunkiinsa, yli miljoonan asukkaan Ufaan, joka on Etelä-Uralilla sijaitsevan Baškortostanin tasavallan pääkaupunki. Vaikka enemmistö tämän ”liittovaltiosubjektin” asukkaista on turkkilaisia kieliä puhuvia baškiireja ja tataareja, nainen ei osaa näiden kieliä. Hän on muuttanut Italiaan 1990-luvun Venäjän kurjuudesta, muttei enää tiedä, miksi hänen pitäisi asua ulkomailla.
Bussi lähtee liikkeelle ja ajaa ensin kapeahkoa tietä pitkin virolaisilta näyttävien maisemien halki. Lähestyttäessä Pietaria siirrymme ilmaan pylväiden varaan rakennetulle moottoritielle, joka kulkee ympäristöä melulta suojaavassa puoliavoimessa putkessa. Kun ”pohjoiseen pääkaupunkiin” on enää vähän matkaa, liikenne alkaa madella. Vierustoverini tietää syyn: Hän on täällä tänään. Nyt Putin on tullut avaamaan Euraasian naisten konferenssia. Kaduille on tehtävä tilaa.
Ilta on jo pimentynyt, kun saavumme Pietarin linja-autoasemalle. Kaikki näyttää normaalilta. Suurkaupunki sykkii tavalliseen tapaansa. Kaupoista saa kaikkea mahdollista, ja ihmisillä näyttää olevan varaa istua myös kahviloissa ja ravintoloissa. Sodasta muistuttavat vain metron liukuportaita koristavat julisteet, joissa huomattavilla rahallisilla korvauksilla värvätään sopimussotilaita ”sotilaalliseen erikoisoperaatioon”. Mainoslauseessa viitataan Leningradin piiritykseen ja siitä selviytymiseen: ”Sankarikaupungilla on omat sankarinsa”.
Olli Tammilehto
