Politiikassa isot muutokset toteutetaan tyypillisesti vasta vasta sitten, kun jokin poliittisesti ja taloudellisesti vahva ryhmä on konkreettisesti uhattuna. Todellisen muutoksen sankarit jäävätkin usein näkymättömiin. Keitä he ovat?
1990-luvulla maailmalla ja Suomessa huolestuttiin kahdesta ympäristöön liittyvästä kysymyksestä: otsonikadosta ja kasvihuoneilmiöstä. Kumpikin herätti ison keskustelun siitä, miten niitä pitäisi torjua. Kirjoitin aiheesta aikanaan ensimmäisen tieteellisen julkaisuni, kun seurasin molempien poliittista elinkaarta. Kummassakin tapauksessa alkusyötteen antoi tieteellinen tutkimus ja sen seurauksena suuri julkinen huoli. Mutta sitten kohu laantui ja molemmat ongelmat katosivat julkisuudesta. Lopulta elinkaarissa oli vain yksi ero: otsonikato saatiin kohtuullisesti kuriin, kasvihuoneilmiötä ei.
Elinkaaret kuvaavat hyvin sitä, miten politiikka toimii. Otsonikato oli tarkkarajainen ongelma, johon löydettiin selkeä ratkaisu: sitä aiheuttavat kaasut kiellettiin. Kasvihuoneilmiö taas oli liian monimutkainen ja epäselvä ilmiö, jotta siihen olisi voitu kehittää yksinkertainen ratkaisu. Kaiken lisäksi muutoksen kustannukset tuntuivat valtavilta. Asian käsittely siirrettiin tulevaisuuteen hiljaisella vaikenemisella.
“Kampanjoinnilla, aktivisteilla ja karismaattisilla keulahahmoilla on väliä.”
Politiikassa onkin vaikea muuttaa isoja asioita, koska muutokset tapahtuvat vasta sitten, kun jokin poliittisesti ja taloudellisesti vahva ryhmä on konkreettisesti uhattuna. Otsonikadosta kärsi aurinkorannoilla viihtyvä länsimainen keskiluokka, joka pelkää syöpiä. Kasvihuoneilmiön kärsijöinä mainittiin useimmiten maailman köyhimpiin maihin kuuluva kaukainen Bangladesh, eikä lämpötilan nousua povaavilla tutkijoilla ollut syöpäkäyriä huolensa tueksi. Lajien katoaminen, elinympäristöjen köyhtyminen tai veden puute saavat liikkeelle aktivisteja, mutta niin kauan kun suoria vaikutuksia ihmisten arkipäiväiseen elämään on vaikea osoittaa, suuretkaan asiat eivät nouse politiikan isoiksi kysymyksiksi.
Mitä siis pitäisi tehdä?
Kampanjoinnilla, aktivisteilla ja karismaattisilla keulahahmoilla on väliä. Saksalainen viestinnän tutkija Elisabeth Noelle-Neumann kehitti teorian hiljaisuuden spiraalista, jolla hän myöhemmin kuvasi esimerkiksi Berliinin muurin kaatumista. Niin kauan kuin kommunistihallintoa vastustaneet itäsaksalaiset DDR:ssä kuvittelivat olevansa mielipiteineen vähemmistössä, he eivät lähteneet liikkeelle. Mutta sillä hetkellä, kun kriittisesti ajattelevat saksalaiset uskoivat olevansa ajatuksineen kansan enemmistöä, muuri murtui. Noelle-Neumannin teoria on ollut kiistelty, mutta sitä on kaivettu jälleen esiin uudemmassa viestinnän tutkimuksessa. Samantapainen spiraali voi toimia ympäristökysymyksissä: ratkaisevaa on se, että ne murtautuvat enemmistön huoliksi. Vasta enemmistöllä on voimaa ajaa läpi vaikeita muutoksia.
Mutta sen lisäksi tarvitaan sitkeää välitystyötä, jossa suuria kysymyksiä istutetaan arkipäivän päätöksentekoon. Usein vallankumoukset kompastuvat juuri tässä vaiheessa osaamisen puutteeseen. Mitä suurempi ongelma, sitä enemmän tarvitaan pieniä tekoja. Tarvitaan kansalaisia, politiikkoja, virkamiehiä, tutkijoita ja tietenkin myös keksijöitä, yrittäjiä ja yritysten vaikuttajia. Tarvitaan uusia ideoita ja ratkaisuja ja mutkikkaita hallinnollisia prosesseja ja puuduttavia kokouksia, joissa päätöksentekoon ujutetaan kärsivällisesti uusia ajatuksia ja reunaehtoja rakentamalla linkkiä suuresta ongelmasta sen konkreettisiin ratkaisuihin.
“Muutokset syntyvät, kun suuresta huolesta tehdään arkipäiväinen kysymys, jota suuri enemmistö ryhtyy ratkomaan kärsivällisesti pienillä ideoilla ja välillä hyvinkin tylsillä arkipäiväisillä teoilla ja valinoilla.”
Kasvihuoneilmiö teki paluun ilmastomuutoksen nimellä 2000-luvulla ja onneksi nyt on paljon merkkejä siitä, että se on siirtymässä ratkaisujen aikaan. Erityisesti yritykset ovat aktivoituneet ja erilaisia teknologisia ratkaisuja kehitetään. Kansa kaduilla on kaikissa vallankumouksissa vasta ensimmäinen askel. Varsinaisesti muutokset syntyvät, kun suuresta huolesta tehdään arkipäiväinen kysymys, jota suuri enemmistö ryhtyy ratkomaan kärsivällisesti pienillä ideoilla ja välillä hyvinkin tylsillä arkipäiväisillä teoilla ja valinoilla. Nämä näkymättömät sankarit jäävät usein vallankumouksellisten varjoon, mutta he kuitenkin ovat todellisia muutoksen tekijöitä.
- Anu Kantola on viestinnän professori Helsingin yliopistossa.
(Kirjoitus on aikaisemmin 8.2.21 julkaistu blogisarjassa, jossa keskustellaan Sitran Talous tulevaisuuden palveluksessa -julkaisun teemoista. Anu Kantola on yksi Sitran Kestävän talouspolitiikan johtamiskoulutuksen alustajista.)
Aiheeseen liittyvää lukemistoa:
Noelle‐Neumann, E. (1974). The spiral of silence a theory of public opinion. Journal of communication, 24(2), 43-51.
Noelle-Neumann, E. (1991). The theory of public opinion: The concept of the spiral of silence. Annals of the International Communication Association, 14(1), 256-287.
Matthes, J., Knoll, J., & von Sikorski, C. (2018). The “spiral of silence” revisited: A meta-analysis on the relationship between perceptions of opinion support and political opinion expression. Communication Research, 45(1), 3-33.
