Ilmastorahoituksen kokoaminen nykyisellä tavalla on jatkuva tuskan lähde
Ilmastokokous Bakussa päättyi laihaan sopuun: kehittyvien maiden ilmastorahoituksen tasoksi vuodelle 2035 nuijittiin 300 miljardia dollaria, mikä oli kehittyvien maiden mielestä selvästi liian vähän. Maksajaosapuolen kipurajaa siinä silti koeteltiin, ja vielä enemmän koetellaan tulevan kymmenen vuoden aikana, kun teollisuusmaiden on lisärahoitus jostain oikeasti kaivettava pöydälle.
Viimeistään nyt on käynyt selväksi, että ilmastorahoituksen kokoaminen nykyisellä tavalla on jatkuva tuskan lähde. Samalla tehokkaat ja vaikuttavat toimet fossiilisten päästöjen lopettamiseksi nilkuttavat edelleen rampoina. Fossiiliteollisuuden tuet sekä tiettyjen valtioiden ja toimijoiden intressit harottavat vastavoimana, joka käy vastaan kaikkia päästövähennystavoitteita.
Suomen, EU:n ja muiden valtioiden ja toimijoiden, jotka tahtovat panna ilmastonmuutokselle pisteen, tulisi alkaa ajaa uutta ajattelutapaa, joka kapaloi yhteen fossiilisten luonnonvarojen käytön lopettamisen sekä ilmastorahoituksen keräämisen.
Mikäli kustakin öljybarrelista kerättäisiin dollari haittamaksua vuonna 2026, niin kassaan kertyisi noin sata miljoonaa dollaria päivässä. Jos haittamaksu nousisi vaiheittain kymmeneen dollariin barrelilta vuonna 2035, olisi päiväkertymä jo noin miljardi dollaria. Siitä maksua voisi edelleen nostaa tulevina vuosikymmeninä: 20 dollaria, 40 dollaria ja niin edelleen.
Vastaava maksu olisi toki perittävä myös muista fossiilisista luonnonvaroista. Myös raakapuulle voisi soveltaa samantyyppistä maksua, jos kohta tasoltaan alempana, koska kyseessä on kuitenkin uusiutuva luonnonvara.
Kohtuuden ja yleisen hyväksyttävyyden vuoksi puolet kertymästä olisi syytä ohjata takaisin sen valtion käyttöön, mistä raaka-aineet ovat peräisin. Mutta toinen puolisko kattaisi hyvin sen kasvaneen ilmastorahoituksen tarpeen, jota kehittyville maille nyt etsitään kautta teollistuneen maailman.
Samassa yhteydessä luotaisiin tehokas ja neutraali ohjauskeino johdattamaan ihmiskunta irti fossiiliriippuvuudesta. Kyseessä on puhtaaksiviljelty ’aiheuttaja maksaa’ -periaatteen mukainen ohjauskeino. Haittamaksu valuisi läpi tuotantoketjun lopullisiin hintoihin, eli olisi varsin reilu ja johdonmukainen.
Haittamaksujärjestelmän myötä yksittäiset valtiot ja myös EU suurelta osin vapautuisivat kansallisten ilmastotoimien laatimisesta ja toimeenpanosta fossiilisen energian ja raaka-aineiden saralla. Esimerkiksi polttoaineiden päästökauppaa ei tarvittaisi, sen enempää kuin järjestelmiä, jotka ohjaavat biopolttoaineiden osuuden lisäämiseen. Useimmille valtioille järjestelmä tarkoittaisi myös sitä, että fossiilisektorin tukeminen ei enää näyttäytyisi entisessä määrin tarkoituksenmukaiselta.
Haittamaksujärjestelmää vastaan on toki nähdä esitettävän vastaväitteitä. Niihin on kuitenkin suoraviivaista vastata kysymällä, että jos kerran on tarkoitus luopua fossiilisten luonnonvarojen käytöstä, niin miten se aiotaan tehdä ilman aukotonta ja tehokasta ohjausjärjestelmää.
Juho Aalto
MMT, Hyytiälän metsäaseman johtaja, Helsingin yliopisto
Artikkeli on julkaistu aiemmin Helsingin Sanomien mielipide sivulla 1.12.2024 ja sen uudelleen julkaisemiselle on saatu lupa.
