(Kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäen blogikirjoitus 30.12.19 julkaistaan tässä lyhentämättömänä.)
Moderni rahateoria on noussut laajan akateemisen ja poliittisen kiinnostuksen kohteeksi. Sen suosion kehitys näyttää noudattavan kaavaa ”ensin sinut jätetään huomiotta, sitten nauretaan, kunnes alkaa taistelu sinua vastaan – ja pian olet jo voittanut”.[1] Tai näin ainakin teoriaa kannattava optimisti voisi ajatella.
Moderni rahateoria (vakiintunut englanninkielinen lyhenne on MMT) on joka tapauksessa saavuttanut taisteluvaiheen. Paul Krugmanin kaltaiset uuskeynesiläiset ovat hyökänneet MMT:n kimppuun erittäin suuriäänisesti ja teoria on jatkuvan kritiikin ja debatin kohteena. Vaikka suurin osa MMT:tä käsittelevistä akateemisista papereista ja kirjoista on julkaistu taloustieteen toisinajattelijoiden sarjoissa, valtavirtataloustieteilijätkin ovat alkaneet ottamaan teorian vakavasti, varsinkin keskuspankeissa. Yksi esimerkki käynnissä olevista keskusteluista on lokakuussa 2019 julkaistu real world economics review erikoisnumero. Siihen on koottu joukko näkyvimpiä teorian kannattajia ja jälki-keynesiläisiä ja muita arvostelijoita.
MMT on noussut suosituksi vasemmistopoliitikkojen keskuudessa niin englanninkielisessä maailmassa kuin muuallakin. Tunnettu brittiläinen mediahahmo ja tietokirjailija Paul Mason ja parlamentin jäsen Chris Williamson ovat tukeneet MMT:tä ja toimineet läheisessä yhteistyössä Jeremy Corbynin kanssa. Yhdysvalloissa yksi MMT:n johtavista teoreetikoista on Stephanie Kelton, Bernie Sandersin neuvonantaja vuoden 2016 vaalikampanjassa. Demokraattinen nouseva tähti Alexandria Ocasio-Cortez on esittänyt, että MMT:n ideat voisivat auttaa rahoittamaan kunnianhimoisia terveydenhuoltosuunnitelmia ja vihreää New Deal’iä.
Myös Suomessa MMT on päässyt valtavirtajulkisuuteen, ei vähiten Helsingissä vaikuttavien nuorten poliittisten taloustieteilijöiden ansiosta. Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan 2010 perustama Raha ja talous –blogi ja kirja Rahatalous haltuun (2014) loivat pohjaa laajalle kiinnostukselle. Vaikka blogi lopetettiin 2016 – osin myös valtavirtataloustieteilijöiden epäasiallisten hyökkäysten takia – MMT:n tarina Suomessa ei suinkaan päättynyt. Holappa on jatkanut muun muassa podcast-sarjan toimittamisen merkeissä ja toimii vuonna 2020 Li Anderssonin talouspoliittisena erityisavustajana. STTK:n nykyinen pääekonomisti Patrizio Lainà väitteli oppiaineessamme syksyllä 2018.[2] Lainà on tuonut MMT-ideoita näkyvästi valtajulkisuuteen.
MMT-teorian yksi keskeinen kehittäjä, australialainen professori William (Bill) Mitchell, on globaalin poliittisen talouden dosentti Helsingissä. Erittäin suositun MMT-blogin ylläpitäjä ja pääkirjoittaja Mitchell opettaa talvisin kurssillamme, joka käsittelee klassista poliittista taloutta ja MMT-teoriaa. Helmikuussa 2019 olin mukana lanseeraamassa Mitchellin, L. Randall Wrayn ja Martin Wattsin uutta oppikirjaa Macroeconomics Lontoossa. Tekijöiden mukaan se on vuosikausiin ensimmäinen ”non-fiction” (ei-kuvitteellinen) oppikirja taloustieteessä!
MMT tunnetaan parhaiten sen raikkaan radikaaleista talouspoliittisista ajatuksista. Kun valtiot melkein kaikkialla näyttävät turvautuvan vyönkiristyskuureihin, alentavan veroja ja myyvän omaisuuttaan, MMT julistaa, että valtiolta ei voi koskaan loppua rahat, jos se velkaantuu omassa valuutassaan. Keskuspankkirahoituksella valtio voi periaatteessa hankkia kaiken haluamansa.
Budjettirajoitusta ei siis ole, ei ainakaan missään perinteisessä mielessä. Rajoitukset ovat reaalitaloudellisia. Kun resurssit ovat jo täydessä käytössä ja vallitsee täystyöllisyys, lisärahoitus aiheuttaa inflaatiota. Myös aikomuksella ostaa tuotantovälineitä ja muuta omaisuutta on rajansa, koska se vaikuttaa suhteellisiin ja absoluuttisiin hintoihin. Kaikki ei ole mahdollista.
MMT:n talouspolitiikka perustuu näennäisen yksinkertaiseen teoreettiseen päättelyyn. Kaikki raha on perimmiltään velkaa. Valtio voi määrätä sen yksikön, missä velat selvitetään, ja vaatia verot maksettavaksi tuossa valuutassa. Raha vaatii vain laillisen määrityksen. Raha ei edellytä mitään arvokasta metallia tai muuta hyödykettä, jota rahalla voisi saada pankista tai keskuspankista.
Lisäksi rahavirtoihin pätevät tietyt selkeät kirjanpitoidentiteetit. Valtio on rahahierarkiassa ylimpänä ja laskee rahaa liikkeelle rahaa käyttämällä sitä, samalla kun se vetää sitä pois liikkeestä verottamalla tai myymällä yleisölle velkakirjoja. Yksityinen sektori säästää ja investoi. Lisäksi on tuontia ja vientiä. Myös yksityiset pankit pystyvät luomaan rahaa, mutta ne ovat silti lain ja säädösten mukaisesti riippuvaisia keskuspankkirahasta ja keskuspankin asettamista koroista ja vaatimuksista. Rahavirtojen tarkastelun näkökulmasta verotusta ei tarvita valtion menojen maksuun, ainoastaan liian rahan vetämiseen pois kierrosta. Toki verotuksella voi olla monia tärkeitä päämääriä, esimerkiksi tulojen uudelleen jako tai terveydelliset tai ympäristölliset näkökohdat.
Kun hyväksyy MMT:n peruskäsitteet ja teoreettiset lähtökohdat, päättelyt vaikuttavat jos eivät nyt aivan aukottomilta niin ainakin hyvin vakuuttavilta. Päättelyä siivittää vahva retoriikka, joka ei ole myöskään aivan hihasta vedetty. MMT on ”moderni” teoria päinvastoin kuin vanhanaikaiset rahateoriat. Tieteenfilosofisesti ajatus on naiivi,[3] mutta historiallisesti määreessä on perää sikäli, että maailma on siirtynyt ns. fiat-rahaan eli ”paperirahaan” vasta 1970-luvulta alkaen. Yhdysvallat irtautui yksipuolisesti kultakannasta 1971-73 (muut valuutat olivat tuolloin sidottuja dollariin ja dollarin kautta kultaan). 2010-luvulla myös keskuspankkien ”epäkonventionaalinen rahapolitiikka” on osaltaan lisännyt MMT:n uskottavuutta. Yhdysvaltain Fed, Euroopan keskuspankki, ja Japanin pankki ovat ainakin epäsuorasti ja joiltakin osin osoittaneet, että MMT:n esittämät oletukset rahan luomisesta ja talouspolitiikan mahdollisuuksista ovat todellisia – joskin tulkinnat epäkonventionaalisen rahapolitiikan merkityksestä ja seurauksista ovat kiistanalaisia.
MMT-retoriikkaan kuuluu puhe ”rahasuvereeneista” valtioista. Suvereenisuus on vahva käsite. Se on modernina aikana yhdistetty absoluuttiseen ja poissulkevaan valtaan rajojen sisällä. Alkujaan vallankumouksellinen käsite ”kansansuvereniteetti” on puolestaan kytkeytynyt läheisesti sekä nationalismiin että demokraattiseen itsemääräämiseen.
Ei mikään ihme, että jotkut kriitikot ovat yhdistäneet MMT:n populismiin. Moderni teoria kertoo, että raha on ilmaista. Rahasuvereeni valtio voi painaa rahaa hyviin julkisiin tarkoituksiin kuinka paljon tahansa, kunhan vain pysytään reaalitalouden, ulkomaankaupan ja joiltakin osin myös rahamarkkinoiden asettamien rajoitteiden sisällä. Eliitti voi kannattaa talousglobalisaatiota ja monimutkaisia kansainvälisoikeudellisia järjestelyjä, mutta ne rajoittavat suvereenien valtioiden vapautta. MMT on kansan ja sen itsemääräämisen puolella. ”Kansa” voi tässä tarkoittaa joko demokraattista kansalaisten yhteisöä tai kansakuntaa nationalismin mielessä, tai molempia.
MMT:llä on populistisia seurauksia myös EU:n ja erityisesti euron kannalta. MMT kannustaa ajatukseen, että valtioiden pitäisi erota eurosta, jotta niistä tulisi rahasuvereeneja. Se myös herättää kysymyksen pitäisikö niiden erota kokonaan EU:sta, koska EU on ikään kuin lukinnut kiinni talouspolitiikan, joka perustuu vyönkiristykseen, yksityistämiseen ja ulkoiseen kilpailukyvyn tavoitteluun lyhytnäköisin toimenpitein. Corbynin monimielinen suhtautuminen Brexitiin on looginen seuraus tämän kaltaisista pohdinnoista. Lopulta Brexit-sotkuihin kyllästynyt ja oikeistopopulistisia iltapäivälehtiä selaileva ”kansa” kääntyikin Boris Johnsonin kannalle.
MMT-teoreetikot kuitenkin kieltävät, että heidän opeillaan olisi mitään tekemistä poissulkevan nationalismin kanssa, rasismista tai seksismistä puhumattakaan. Päinvastoin, heidän kritiikkinsä on, että ”mitä enemmän työväenluokat kääntyvät oikeistopopulismiin ja nationalismiin, sitä enemmän intellektuaalis-kulttuurinen vasemmisto uppoutuu liberaali-kosmopoliittiseen fantasiaansa”[4]. MMT-teoreetikoiden tavoitteena on palauttaa demokraattinen valtiosuvereniteetti arvoonsa, koska edistyksellinen eurooppalaisuus ja globalismi ovat epärealistisia projekteja. Kosmopoliitti voisi tokaista tähän, että ainakaan Corbyn ei ”uppoutunut liberaali-kosmopoliittiseen fantasiaansa”, mutta upposi silti – tai ehkä nimenomaan sen takia.
Lyhyessä blogissa ei ole mahdollista keskustella kunnolla MMT:n talousteoreettisista perusteista (kiinnostuneet ovat tervetulleita kuuntelemaan luentojani aiheesta 25. ja 26.2.). MMT:n voi tulkita teoriaksi, joka esittää yhden vaihtoehtoisen tavan rahoittaa keynesiläistä talouspolitiikkaa ja varsinkin alijäämiä. Se keskittyy varanto-virta konsistentteihin malleihin rahoitusvirroista kapitalistisessa markkinataloudessa, mutta se ei ole teoria tuotantovoimien kehityksestä, maiden polkuriippuvasta kehityksestä osana maailmantalouden prosesseja tai kapitalismin historiallisesta dynamiikasta. MMT:n näkemys rahasta ja rahan olemuksesta on mielestäni kohdallisempi kuin uusklassinen historiaton kuvitelma vaihtotalouden kehittymisestä, mutta silti kaikki raha ei ole velkaa, raha voi kehittyä osin valtiosta ja sen verotuksesta riippumatta, ja myös MMT:n historian tulkintaa rajoittaa tietty jälkiviisaus ja nykyisten kategorioiden lukeminen menneisyyteen.
Lisäksi tilinpitoidentiteetit eivät riitä talousanalyysin pohjaksi, vaan tarvitaan instituutioiden (kuten rahan) ja historiallisten prosessien (kuten inflaation kiihtymisen) kausaalista selittämistä. Ei esimerkiksi ole olemassa mitään pistettä, missä tuotantokapasiteetti olisi täydessä käytössä, koska jokainen investointi tarkoittaa samalla tuotantokapasiteetin muutosta ja tuotantovoimien kehitystä. Toisaalta pullonkaulasektorit voivat alkaa kiihdyttää inflaatiota, vaikka olisi vielä paljonkin työttömyyttä. Investoinnit puolestaan riippuvat myös yhteiskunnallisista rakenteista. Esimerkiksi tulojen ja varallisuuden jakautuminen, ylemmän luokan taipumus kerskakulutukseen ja valtion verotus vaikuttavat siihen, kuinka suuri osuus todellisesta ylijäämästä on käytettävissä kiinteisiin reaali-investointeihin. Inflaatio voi olla myös seurausta ratkaisemattomasta akuutista tulonjakokamppailusta ja epäluottamuksesta instituutioihin, esimerkiksi korruption ja eriarvoisuuksien takia. Argentiinan kehitys on näistä hyvä esimerkki.
Lisäksi – kuten myös MMT:n kehittäjät auliisti myöntävät – maan asemoituminen maailmantalouden työnjaossa ja prosesseissa määräävät pitkälti sen, mikä julkisen rahan luomisen merkitys on. Tästä näkökulmasta Yhdysvallat on erikoisasemassa, koska dollari on maailmantalouden tärkein reservivaluutta ja vaihdon väline. Dollareilla on riittänyt kysyntää. Mutta onko USA esimerkki paremmasta? Demokraattisen vasemmiston näkökulmasta voi olla vaikea perustella Yhdysvaltoja ihannetapauksena ”rahasuveereenista” valtiosta, jonka talouspolitiikka on perustunut tai perustuu ”kansan” pikemminkin kuin eliittien etujen järkiperäiseen edistämiseen. MMT:n kannattajien toivo täytyy asettaa siihen tulevaisuuden mahdollisuuteen, että joku MMT:n kannattaja pääsee johtamaan Yhdysvaltain talouspolitiikkaa ja kokeilemaan toisenlaista talouspolitiikka. Silti esimerkiksi Bernie Sanders tavoittelee lähinnä sellaisia ”utooppisia” asioita, jotka edelleen kuuluvat suomalaisten arkielämään vuosikymmenien uusliberalisaatiosta huolimatta.
Näistä ja monista muista varauksista ja epäilyistä huolimatta pidän selvänä, että MMT on pystynyt osoittamaan, että rahan määrittämisellä ja liikkeelle laskemisella on suuri merkitys kapitalistisessa markkinataloudessa, ja että vallitsevat opit talouspolitiikan rahoitusrajoitteista ovat harhaanjohtavia. MMT:n positiiviset opetukset ovat myös riippumattomia populismiin taipuvaisesta retoriikasta, siis sellaisten sanojen kuin ”moderni” tai ”suvereeni” ladatusta käytöstä. Modernin rahateorian sijasta voitaisiin puhua uuskartalistisesta rahateoriasta ja termin ”rahasuvereeni” voi helposti korvata ilmaisulla ”suhteellinen rahapoliittinen autonomia” (jonka tarkka määrittyminen riippuu monesta asiasta: autonomia voi toteutua eri konteksteissa laadullisesti eri tavoin ja autonomisuudessa on aste-eroja). Oppi ei myöskään ole millään tavalla olennaisesti kytköksissä yhteen kansakuntaan tai edes yhteen valtioon. Kuten Helsingissä yliopistossa toimiva väitöskirjatutkija Konsta Kotilainen töissään esittää,[5] rahan luominen ja kontrolli tuottavat sellaisia voimia ja kykyjä, jotka voidaan järjestää institutionaalisesti monin eri tavoin, mukaan lukien kosmopoliittisesti.
Raha on paitsi instituutio niin myös valtaa, joka voidaan organisoida monilla eri tasoilla ja jokaisella tasolla enemmän tai vähemmän demokraattisesti. Kyky luoda rahaa kytkeytyy modernin oikeuden ja politiikan käsitteeseen ”suvereeni” vain kontingentisti eli tavalla, joka ei ole välttämätön, vaan riippuu monista seikoista. Alla oleva kuvio kuvaa joitakin mahdollisuuksia.
|
| Suvereeni | Ei-suvereeni |
| Valtio/kan- sakunta | Egypti, Japani | Suomi ennen 1917 |
| Alueellinen federaatio | Brasilia, Yhdysvallat | Euroopan unioni |
| Globaali | Maailmanvaltio nykyisten valtioiden toisintona? | Keynesin ja Stiglitzin ehdotus kansainväliseksi selvitysunioniksi (ICU) |
MMT:n keskeinen väite on myös, että rahapoliittinen autonomia edellyttää kelluvia valuuttakursseja, joihin on asteittain siirrytty 1970-luvulta alkaen. Tämäkin yhteys on mielestäni kontingentti. Suhteellinen autonomia on yhteensopiva monien kansainvälisten tai globaalien rahajärjestelmien kanssa ja on olemassa muitakin vaihtoehtoja kuin kiinteät tai kelluvat kurssit. Kelluvat valuuttakurssit puhtaassa muodossaan edellyttävät suhteellisen ”vapaata” markkinaperustaista valuutanvaihtoa ja siten myös pääomaliikkeiden vapautta. MMT-teoreetikot suhtautuvat usein myönteisesti pääomaliikkeiden kontrolliin, mikä minusta vaikuttaa ristiriitaiselta.
Joka tapauksessa on monia vaihtoehtoisia tapoja järjestää valuutanvaihto. Esimerkiksi Euroopassa oli aiemmin käytössä niin sanottu valuuttakäärme, joka oli yhdistelmä säänneltyä ja markkinaperusteista järjestelmää. Itse olen kannattanut – ja kannatan edelleen – järjestelmää, jossa maailmanlaajuista valuutanvaihtoa verotetaan kaksitasoisesti ja lisäksi säännellään eri tavoin.[6] Tämä malli on myös yhteensopiva Keynesin ja Joseph Stiglitzin ICU-ehdotuksen[7] kanssa. Ehdotuksen ideana on luoda maailman keskuspankkiraha myös globaalin yhteishyvän tarkoituksiin ja säädellä kauppataseiden yli- ja alijäämiä globaalisti maailman keskuspankin taseiden kautta. Stiglitz ehdottaa, että globaalia rahaa luomalla voitaisiin vastata ilmastonmuutokseen ja toteuttaa maailmanlaajuista sosiaalista oikeudenmukaisuutta.
Yhdistelmä valuutanvaihtoveroa (tai yleisemmin rahoitustransaktioveroa) ja ICUa on vain ”toiseksi paras” mahdollisuus. Kuten James Tobin jo 1970-luvulla esitti, se on tätä nykyä silti realistisempi mahdollisuus kuin varsinaisen maailmanvaluutan luominen. Tobinin vero olisi askel kohti globaalin verotuksen toteuttamista, mikä avaa todella mielenkiintoisia näkymiä myös MMT:n näkökulmasta.
Heikki Patomäki
Viitteet
[1] Lainausmerkeissä oleva lause yhdistetään joskus Mahatma Gandhiin. Donald Trump yritti (jostain kumman syystä…) siteerata Mahatma Gandhia helmikuussa 2016 vain päivä sen jälkeen kun hän oli siteerannut Benito Mussolinia ja siinä yhteydessä viittasi juuri tähän ”Gandhin” lauseeseen. Gandhin teksteistä lausetta ei kuitenkaan löydy. Lehdistössä sitaatti yhdistetäänkin sosialistiseen ay-johtajaan Nicholas Kleiniin ja hänen puheeseensa joko vuodelta 1914 tai 1918. Olen nähnyt tämän sitaatin yhteydessä myös viittauksen Montesquieu’hön (1689-1755), mutta en ole pystynyt paikallistaan alkuperäistä lähdettä.
[2] Lainàn väitöskirja ”Full-Reserve Banking: Separating Money Creation from Bank Lending” rakentuu MMT:n ja endogeenisen rahan teorian varaan, mutta tutkii täysreservivaatimuksen seurauksia (se veisi yksityisiltä pankeilta mahdollisuuden luoda omaehtoisesti rahaa). Toimin työn ohjaajana yhdessä Pekka Sauramon kanssa. Työ löytyy osoitteesta https://helda.helsinki.fi/handle/10138/241062. Ks. myös Lainà, Patrizio (2015) ”Proposals for Full-Reserve Banking: A Historical Survey from David Ricardo to Martin Wolf”, Economic Thought, (4):2, ss. 1-19. Charles A.E. Goodhartin ja Meinhard A. Jensenin kommentaari Lainàn ehdotukseen sisältyy samaan numeroon, saatavilla osoitteessa http://et.worldeconomicsassociation.org/issues/2015-4-2/.
[3] Tässä suhteessa MMT näyttää jakavan valtavirtataloustieteen uskon kumulatiivisesti edistyvään tieteeseen, joka hylkää virheet ajan myötä. Kumulatiivisesti progressiivisen tieteen käsite merkitsee Whig-näkökulmaa talouden historiaan eli menneisyys tulkitaan edistykseksi kohti väistämätöntä nykyisyyttä, joka MMT:n tapauksessa ymmärretään sellaisen tulevaisuuden mahdollisuuden kautta, jossa MMT:stä itsestään on tullut vallitseva makrotalousteoreettinen näkemys. Valtavirtataloustieteen metodologiasta ja ajattelukaavoista ks. Morgan, Jamie (2018) ”Taloustiede ja normatiivisuus neljässä osassa”, Politiikka (60):1, ss. 68-78.
[4] Sitaatti on teoksesta Mitchell, William ja Fazi, Thomas (2017) Reclaiming the State: A Progressive Vision of Sovereignty for a Post-Neoliberal World, Pluto Press: Lontoo, s. 11.
[5] Kotilaisen pro gradu tutkielma ”The Political Economy of Monetary Sovereignty in the Era of Modern Money: Moving towards a Flexible Synthesis of Post Keynesian Economics and Critical GPE” löytyy osoitteesta https://www.doria.fi/handle/10024/165960. Kotilainen tekee paraikaa väitöskirjaa ohjauksessani samoista teemoista. Väitöskirjan on tarkoitus valmistua vuoden 2020 aikana.
[6] Ehdotukseni teoreettiset ja käytännölliset perusteet löytyvät jo vuoden 2001 kirjasta Democratising Globalisation. The Leverage of the Tobin Tax, Zed Books: Lontoo. Lieven Denysin kanssa kirjoittamani sopimusluonnos globaaliksi valuutanvaihtoveroksi löytyy osoitteesta https://patomaki.fi/wp-content/uploads/2017/01/Draft-Treaty-on-Global-Transactions-Tax-modified-2005-version.pdf. Se sisältää Spahnin kaksitasoisen veromallin, globaalin rahaston ja tuottojen uudelleen jakamisen demokraattisen mekanismin, sekä mahdollisuuden lopettaa veroparatiisit kertaheitolla.
[7] Ks. esim. Stiglitz, Joseph (2006) Making Globalization Work. The Next Steps to Global Justice, London: Allen Lane, ss. 245-68.
Copyright Heikki Patomäki 2020. All rights reserved.
