Hyviä uutisia Suomesta, Menestyvän yhteiskunnan tilannekuva

Hyviä uutisia Suomesta, Menestyvän yhteiskunnan tilannekuva, toim. Juha Saari, Vastapaino, Tampere 2025

Kirjoittaja Päivi Uljas FT

Olin jo tutkaillut Saaren toimittaman teoksen hintaa ja pohtinut kirjan ostamista, kun minulle tarjoutui ilo arvioida kirja HYVA:lle. Kyseessähän on ilman muuta kevään merkkiteos, johon ovat kirjoittaneet suomalaiset huippututkijat. Ensimmäiset lukukerrat olin lähes hurmiossa, väsyneenä median yksipuoliseen kärjistämiseen, hyvän ja pahan yksioikoiseen manikealaisuuteen ja massiiviseen ylivuotavaan joukkotunteeseen. Oli vaihtelua lukea tarkkaa ja maltillista tekstiä, jossa vaihtoehdot ja ongelmien monipuolinen esittäminen ja analysointi kulkivat sivulta toiselle. Juuri kirja lukuhetkellä seuraan myös USA:ssa tapahtuvaa outoa vallankumouksellista valtion hallinnon kaappausta, ja niinpä oli milteipä virkistävää tuudittautua suomalaiseen puisevaan hallintovirkamiesmäisyyteen. 

Hyviä uutisia Suomesta on artikkelikokoelma, jossa on vajaa kaksikymmentä artikkelia eri teemoista ja eri kirjoittajia on kolmisenkymmentä. Juho Saari itse on kirjoittanut johdannon, kaksi artikkelia ja teoksen johtopäätökset. Mainitsen muutaman itselleni mieluisan artikkelin sekä esitän lopuksi joitain yleisnäkemyksiäni.

Teoksen tavoite

Juha Saari kuvaa kirjan tavoitetta seuraavalla tavalla: ”Hyviä uutisia Suomesta analysoi Suomen institutionaaliseen malliin ja suomalaiseen yhteiskuntaan liittyviä myönteisiä kehityskulkuja ja suhteellisia vahvuuksia. Se tuottaa lukijalle tilannekuvan menestyvästä Suomen mallista ja suomalaisesta yhteiskunnasta ja korostaa niihin liittyviä hyviä uutisia”. Kirjalla on siis yhteiskunnallisia tavoitteita, voisiko epäluuloisesti jopa kysyä, että onko kyseessä joku pamfletti. Tähän epäilyyn Saari vastaa artikkelissaan Onko Suomi maailman paras maa ja vyöryttää hurjan määrän kansainvälisiä tilastoja, joiden oikeellisuutta on vaikea kiistää. Luku päättyy toteamukseen, että ”on turvallisempaa sanoa, että Suomi (ja suomalaiset) on paremmassa asemassa kuin mitä sen kansantuote tai elinajan odote antaisivat odottaa ja todennäköisesti Suomi on maailman kymmenen parhaan maan joukossa.” Saari, kuten myös muut kirjoittajat omissa teksteissään pyrkivät tuottamaan mahdollisimman monipuolista ja varovaista analyysiä ja haluavat ikään kuin sillä tavoin kiistää mahdollisen tendenssimäisyyden. Toisaalta toki teemojen valinnalla rakennetaan kirjan kokonaiskuvaa.

Mittareita

Sakari Kainulainen esittelee sinänsä hienossa artikkelissaan: –Elämäntyytyväisyys on hyvällä tasolla Yhdistyneiden Kansakuntien Maailman onnellisuusraporttia eli Word Happiness report ((WHR). Sen rakentuminen on kirjoittajan mukaan ollut monipolvinen prosessi, jossa kilpailutettiin eri mittareita ja saatiin tällä tavoin paras mahdollinen onnellisuuden mittari. Kainulainen myös toteaa ”mittarin valinnalla oli ratkaiseva vaikutus Suomen tulevalle menestykselle onnellisuudessa. Esimerkiksi Cantril ladderille vertailussa hävinneillä Happy index- tai Average PositiveAffect -mittareilla mitattuna Suomi oli 2010-luvun alussa vasta sijoilla 27 tai 48”. Hauskasti juuri kirjoittaessani tätä, silmiini osui Laura Huhtasaaren postaus, jossa hän väitti, että ”YK:n sponsoroima ”maailman onnellisin kansa” -mittaus on täysin sosiaalististen ja sosiaalidemokraattisten  voimien propagandaa, joka pyrkii luomaan illuusion hyvinvoinnista ja tyytyväisyydestä”. Jäin itse pohtimaan olisiko tätä onnellisuusindeksin (WHR) syntyprosessia ja mittareiden valintaperusteita pitänyt valottaa tutkimuksessa laajemminkin ja perustella sen edut muihin mittareihin verrattuna, koska se näyttää jatkuvasti kiinnostavan ja kiihottavan ihmisiä. Tekstimäärillä on toki taipumus kasvaa ja rajauksia on tehtävä. Silti jäi kaivertamaan, että miksi jäimme vain 48 sijalle jossain mittauksessa. 

Erityisen ilahduttavia uutisia

Ilahduttavia, tärkeitä ja merkittäviä uutisia kirjassa esiteltiin monissa artikkeleissa. Terveys on parantunut (Jussi Kauhanen), turvallisuus on kohentunut (Jari Taponen) ja useimpien elinikä pitenee (Anu Siren).  Erityisen hienoa oli lukea, että ympäristö on puhdistunut ikuisuuskemikaaleista (Panu Rantakokko, Riikka Airaksinen ja Jouko Tuomisto). Samoin ilahdutti se, että savu on hälvennyt taivaalta (Jouni Tuomisto). Ehkä kansainvälisestikin merkittävin saavutuksemme, asunnottomuuden alentuminen (Juha Kaakinen ja Saija Turunen) nousee todella myös tässä kirjassa erinomaisesti esiin. 

Naisten asema on vahvistanut

toteavat Sakari Saaritsa, Riina Turunen, Jari Eloranta ja Jari Ojala hienossa artikkelissaan. Itseäni toki kiinnosti erityisesti palkkatasa-arvon kehitys. ”Olennainen kysymys on myös se, ilmenevätkö palkkaerot samassa ammatissa vai eri ammattien välillä. Suomessa samalla ammattinimikkeellä työskentelevien palkkaerot ovat kaventuneet ja eri arvioiden mukaan tämä niin sanottu selittämätön palkkaero on muutaman prosenttiyksikön suuruinen”, toteavat kirjoittajat. Samaan ilmiöön tutustuin tehdessämme leipomoalan historiaa. Saimme siihen erään leipomon tasa-arvotyöryhmän tuottaman vertailun vuodelta 2019. Se osoitti, että jos verrataan saman palkkaryhmän sisällä naisten ja miesten palkkoja, naisten palkat ovat jo 96–98 % miesten palkoista, mikä on aivan uskomaton suhde, aiemmat merkittävän isot ”hyvänmiehenlisät” ovat kadonneet. Eräs selittävä tekijä tälle lisääntyneelle tasa-arvolle saattaa olla myös se, että ns. työpaikkakohtainen palkkaliikehdintä ja sen aikaansaamat ns. palkkaliukumat ovat liki kokonaan kadonneet työpaikoilta, jolloin työskentely pelkästään työehtosopimusten ohjepalkoilla lisää tietenkin miesten ja naisten välistä tasa-arvoa. Tällöin sama tilasto voisikin kertoa, että pakkojen ja voittojen suhde on parantunut voittojen hyväksi, kun sopimustason päälle ei enää onnistuta samaan yritystasolla liukumaa. Tämäkin muutos tunnetaan hyvin ja siitä on paljon tilastotietoa. 

”Kansantalouden tasolla naisten miestä selvästi alempaa euroa selittää työmarkkinoiden jakautuminen miesten paremmin palkattuihin aloihin ja naisten matalapalkka-aloihin”, toteavat kirjoittajat. Tämä teema on paljon puhuttanut esimerkiksi työvoimavaltaisten elintarvikealojen työnantajia, ja usein nähdään selitykseksi se, että sosiaalivakuutusten sitominen palkkakuluihin, ei esim. katteisiin tai liikevaihtoon, kohdentuu hyvin epäoikeudenmukaisesti juuri työvoimavaltaisille naisaloille. Se miten ja keneltä kerätään suomalaisen hyvinvointivaltion kustannusten rahoitus, on myös tärkeä tasa-arvokysymys ja sosiaalimenojen sitominen palkkoihin on hyvinkin merkittävä selittäjä ns. matalapalkka-alojen olemassaoloon. Aikoinaan Elannon johtaja arveli, että leipätehdas ja paperitehdas maksavat yhtä paljon sosiaaliturvamaksuja, vaikka katteet ovat aivan eri luokkaa. 

Naisvaltaisten alojen matalapalkkaisuus on myös johtolanka sosiaalivakuutusjärjestelmän systeemin tämänhetkisten ongelmien ymmärtämiseen. Sosiaalivakuutus rakentui aikanaan kehittämään palkkatyöläisyhteiskunnan rakentumista, siirtymistä maatalousyhteiskunnasta urbaaniksi teollisuusvaltioksi. Järjestelmät ja valtion tuet rakennettiin edistämään uuden teknologian käyttöönottoa sekä edistämään pääomavaltaisen vientiteollisuuden kasvua. Omissa tutkimuksissani jouduin toteamaan, että kotimainen työvoimavaltainen teollisuus elintarvikealoilla kärsi valtavasti tämän yhteiskunnallisen konseptin seurauksista. Yhteiskunnassa tapahtuneiden muutosten myötä nyt myös monet pienyrittäjät, tutkijat, toimittajat tai ulkoistetut rekkakuskit kokevat ja myös ilmaisevat sadoissa sosiaalisen median viesteissään jäävänsä vaille hyvinvointivaltion etuja, koska heidän työttömyys- ja eläkevakuutusjärjestelmänsä ovat melko vaatimattomia. Tämä on mielestäni eräs rakenteellinen tausta oikeistoradikalismin synnylle. Toisaalta automaation ja tekoälyn kehitys tuottavat monikansallisille konserneille valtavia ylivoittoja, jotka katoavat veroparatiisien uumeniin yhteiskunnan hyötymättä niistä juuri laisinkaan. Yhteiskuntarakenteen, teknologisen kehityksen ja tekoälyn tuottamien tuotannollisten harppausten myötä sosiaalivakuutuksen ja veromallien uudistaminen noussee hyvinvointivaltion säilymisen avainkysymykseksi. 

Naisten aseman muutos on myös avain ehkä suurimpaan maailmanhistorialliseen mullistukseen, jota me itse kukin elämme. Eräänä sisäänvientinä tematiikkaan on Friedrich Engelsin teos Perheen Yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä, jossa Engels sitoo perheen kehityksen kulloinkin vallitsevaan tuotantomuotoon (1885). Vaikka teos varmaankaan ei täytä nykyajan tutkimuksellisia kriteerejä, sen peruskuvio on auttanut itseäni ymmärtämään suuria historiallisia prosesseja. Pitkälle kehittynyt teknologia on vapauttanut ihmiset raskaasta ruumiillisesta työstä, eikä fyysinen voima ole enää samalla tavoin arvojen mitta. Naisten mahdollisuus osallistua monipuolisemmin kaikkeen tuotantoon on lisännyt heidän mahdollisuuksiaan koulutukseen ja parempaan autonomiaan ja näin mahdollistaa uudenlaisen tasa-arvon, joka tuottaa myös uudenlaista itsearvostusta. Sukupolvemme kipuilee nyt uusien perhesuhteiden kehittymisen, avioerojen, ja vanhan perhemallien rapautumisen ja monen uuden ilmiön keskellä. Jos aiemmin, esimerkiksi vielä 1960-luvulla ammattiliitoissa ja paikallisyhdistyksissä pidettiin tarkkaa huolta, että myös naisia (ehkä ystävällisen alentuvasti) valittiin päättäviin elimiin, nyt olen kuunnellut kummastuneena, tapauksista, joissa naiset ja miehet avoimesti riitelevät siitä, kumman sukupuolen edustajat saavat päättää asioista ja siitä, miten toimitaan. Ilmiö läpäisee ristiriitaisena poliittiset ja sosiaaliset liikehdinnät maailman eri kolkilla. Kyse on valtavasta mentaalisesta murroksesta, joka ei ole helppoa.  

Kansan, kansalaisten ja kansalaisliikkeiden olemassaolo

Tuomo Alasoini artikkelissaan Työhyvinvointi on lisääntynyt, kirjoittaa että ”työelämän huonontumispuhetta ovat pitäneet yllä näkyvimmin lukijanälkäiset mediat ja globalisaatiokriittiset tutkijat”, eikä tämä outo määritelmä kohtaa oikein millään ammattiyhdistysihmisen kokemusmaailmaa, kenestä mahtaakaan olla puhe. Monet muutkin teoksen kirjoittajat pyrkivät artikkeleissaan torjumaan kriittisiä ylilyöntejä ja virheellisiä väittämiä; kirjan tavoitteena onkin edistää tilastoihin perustuvaa tietoa. Tavallaan ymmärrän joidenkin kirjoittajien huolta, koska hyvinvointivaltion matkasaarnaajana olen kuullut sen sata kertaa, että hyvinvointivaltio on kuollut. Kerran vihapäissäni melkein kysyin, että kukas tämän seminaarin vuokran maksaa. Tietenkin kommentointi jäi aikomukseksi, koska tiedän, että tyytymättömyys oleviin oloihin on se alusta, josta meidän hyvinvointimme on lähtenyt rakentumaan. Naiset ovat tehneet tasa-arvon puolesta valtavasti työtä jo yli sadan vuoden ajan. Kuusikymmenlukulaisten kamppailu kansanterveyslain puolesta veti mukaansa lääkärit ja koko terveydenhuollon kentän, me teinit luimme kirjaa Hiljainen kevät 1960-luvulla ja tutustuimme DDT:n tuhoihin. Ammattiyhdistysväki järjesti yhdessä asukasyhdistysten ja luonnonsuojelijoiden kanssa kampanjan, jolla saatiin Helsingin energialaitos siirtymään osittain hiilestä maakaasuun 1980-luvulla, ja hyvin monet nykyiset keski-ikäiset yhteiskunnalliset toimijat kohtasivat toisensa ja yhteiskunnan juuri asunnottomien yön tapahtumissa 2000-luvun alkuvuosina toiminnassa asunnottomuutta vastaan. Ihan varmaan on matkan varrella tullut monesti ammuttua yli. 

Työn ja pääoman suhde, funktionaalinen tulonjako

Artikkelissaan Hyvinvointivaltio sopeutuu murrokseen Juho Saari kirjoittaa riemukkaasti: ”Tutkijat ovat julistaneet hyvinvointivaltion kriisin säännöllisin väliajoin. ”Ehkä jälkikäteen tarkasteltuna erikoisin kriisikeskustelu sijoittuu 1980-luvun puoliväliin ja jälkipuoliskolle. Tuolloin keskellä hyvinvointivaltion voimakasta laajentumista sosiaali- ja terveyspolitiikantutkijat arvioivat toistuvasti sen olevan kriisissä. Tosiasiassa tuohon aikaan julkisella vallalla oli vaikeuksia saada julkisen talouden käyttöön kertyneet varat kohdennettua eri sosiaalisten riskien hallintajärjestelmiin. Julkinen talous oli ylijäämäinen, julkinen velka oli (tosiasiallisesti) vähäinen ja väestörakenne edullinen.”  Tätä Saaren kuvaamaa ilmiötä 1980-luvulta kannattaa lähestyä myös toista kautta. Tilastokeskus mittaa säännöllisesti ns. ensijakoa, sitä miten kansalaisten työn tulokset jakautuvat palkkojen ja voittojen osalta, ns. funktionaalista tulonjakoa. Tulonjaossa tapahtui selvä tasosiirtymä voittojen hyväksi 1990-luvun puolivälistä alkaen. Kymmenvuotis­kaudella 1999–2008 voittojen osuus oli keskimäärin 34,5 prosenttia, kun se vuosina 1980–1989 oli 24,6 prosenttia, toteaa Olli Savela Tilastokeskuksen julkaisussaan. Siirtymä oli todella merkittävä, 10 prosenttiyksikköä pääoman hyväksi. Myös vuosien 1960–1980-luvun veroratkaisut paransivat hyvinvointivaltion rahoitusmahdollisuuksia. Ilmankos 1980-luku mahdollisti myös hyvät toimintamahdollisuudet julkiselle sektorille, kun taas 1990-luvulta eteenpäin on leikattu ja supistettu, mutta velka vain kasvaa. 

Vaikka kirjassa Hyviä uutisia Suomesta ei ole erillistä artikkelia, joka käsittelisi palkkojen ja voittojen suhdetta, tai palkansaajan asemaa, teemaa sivutaan monesti. Jaakko Kiander mainitsee mm. artikkelissaan: Kansantalous on vaikeuksista huolimatta kehittynyt kohtuullisen hyvin siitä, kuinka osa eläkemaksuista on siirtynyt palkansaajien maksettavaksi. Tämä kehityshän alkoi 1990-laman aikana tehtyjen kompromissien seurauksena ja muutti järjestelmän luonteen. Syntyvaiheessa sovittiin, että työnantajat maksavat työeläkemaksut, kompromissina siitä, että systeemin keräämät varat jäivät yksityisille eläkeyhtiöille eikä esim. Kelaan. Palkansaajille uudet ratkaisut ovat merkinneet tosiasiallisesti isoja palkanalennuksia ja siten muuttaneet tulonjakosuhteita pääoman hyväksi, samoin ansiosidonnaisen työttömyysturvajärjestelmän muutokset ovat vähentäneet työnantajien maksurasitusta ja siirtäneet sitä veronmaksajille. Myös valtion budjettipolitiikalla on muutettu tulonjakosuhteita. Juho Saari analysoi artikkelissaan Hyvinvointivaltio sopeutuu murrokseen nyt menossa olevia uudistuksia karusti: ”hivenen kärjistäen Suomen julkista taloutta oikaistaan leikkaamalla erityisesti osapäiväistä ja määräaikaista suorittavaa työtätekevän, vuokra-asunnossa osatyökykyisen yksinhuoltaja etuuksia ja palveluja”  

Tulevaisuudesta tiedetään melko varmasti, että väestö vähenee ja ikääntyy, ja tiedetään myös, että tekoälysovellukset tulevat syrjäyttämään paljon työpaikkoja. Valitettavasti nämä kaksi keskeistä keskusteluteemaa eivät tunnu löytävän toisiaan; utopiassa yhtälö näyttäisi aika hyvältä, robotit töihin ja massit kansalle! Vaikkei kukaan odota kirjan tutkijoilta noin dramaattisia ehdotuksia, artikkeleiden determinismi hiukan häiritsi: sellainen ajatus, että nykyisillä tulonjako, verotus-, ja työntuottavyyden kasvun ehdoilla kuljetaan tulevaisuuskin ja sopeutuminen huonompaan tilaan on välttämätöntä. 

Entä infra, entä viemärit

Kirjan viimeisessä kappaleessa Saari pohtii, minkä teemojen olisi myös pitänyt saada oma lukunsa ja esittelee mm. koulutuksen, eriarvoisuuden, ilmastomuutoksen ja monta muuta tärkeää kohdetta. Itselleni on ollut eräänlainen suuri ahaa -elämys, kun jotkut ulkomaalaiset ystäväni ovat päivitelleet meidän infraamme, toimiva ja luotettava systeemimme on suuri ilo ja kilpailutekijä. Missä kunnossa ovat raiteet, viemärit, vesilaitokset, entä riittääkö maataloustuotanto, kuka tuottaa sähkömme. Mitä merkitsee se, että suuri osa maatalouden ja ruoan myynnistä on osuustoiminnallisella pohjalla? 

Lopuksi

Kirjan pääsanoma on varmaankin se, että täällä sitä vaan edelleen keikutaan maailman kärjessä, rakenteemme ovat kestäneet, ja sehän onkin hieno juttu. 1990-luvun suuren romahduksen jälkeen sekä ginikerroin että funktionaalisen tulonjaon tilastokaaret ovat todellakin muuttuneet hämmästyttävän vähän. Tutkijat eivät toisaalta varmaankaan kirjallaan halunneet sanoa, että Suomi kestää vielä paljon pahempaakin kurjistusta, leikataan vaan edelleen, kun selvittiin näinkin hyvin huolimatta taantumista, kulkutaudeista ja kansainvälisestä kriisistä. (”Hei, ne on onnellisia, ne haluu keppiä, siitä vaan”). Ihmisten köyhyyteen ja tuskaan ei tule tottua. Näen erityisen suurena uhkana hyvinvointivaltiolle sellaiset hankkeet, joissa suuri osa kansantuotteesta ohjataan asevarusteluun. Köyhyys, syrjäyttäminen ja leikkaukset hapertavat vääjäämättä luottamuksellista yhteiskuntaa, osaamista ja toimivaa infrastruktuuria. Yhteiskunnalla on aina myös parempia vaihtoehtoja. Tulonjakosuhteet ja verotusjärjestelmä voidaan myös uudistaa sellaisiksi, että niiden avulla pystytään 1980-luvun tavoin rahoittaa hyvä koulutus, sosiaaliturva ja infrastruktuuri.