Filosofi Ilkka Patoluoto (1946–1989) julkaisi vuonna 1989 Tiede & edistys -lehdessä tekstin, Kuinka hyvinvointivaltio kohtelee kansalaisiaan?
Otsikon hyvinvointivaltio vaihtui seuraavan vuosikymmenen julkisessa ja poliittisessa puheessa hyvinvointiyhteiskunnaksi. Käsitteellinen muutos on tärkeä: se kertoo suuren poliittisen linjan muutoksesta vasemmalta oikealle, oikeiston tietoisesta tahdosta vähentää julkista valtaa ja julkisesti jaettuja resursseja. Tekstin sävy välittää 1980-luvun poliittista ajattelutapaa. Vielä tuolloin näyttää olleen mahdollista pohtia vakavasti hyvinvointivaltion kehittämistä ikään kuin ”eteen- ja ylöspäin”, tasa-arvosta yksilöiden erilaisia tarpeita entistä paremmin huomioivaan suuntaan. Nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä tuollainen lienee mahdotonta, kun yhteiskuntien kehitystä ja historiaa kääritään ikään kuin rullalle ”taaksepäin”.
Patoluoto muistelee sodanjälkeisen Suomen köyhiä, erityisesti Kallion kaupunginosan ”arvokkaiksi köyhiksi” kutsumiaan ihmisiä. Kaikinpuolisesta niukkuudesta (”he söivät huonosti, pukeutuivat kehnosti ja asuivat ahtaasti”) huolimatta arvokas köyhyys tarkoitti, että ”he olivat hoitaneet työnsä kunnolla. Heillä oli ammatti, jonka he olivat hallinneet hyvin”. Lisäksi he ”olivat usein onnistuneet kasvattamaan lapsensa” ja tunsivat olevansa osa yhteisöään, pääkaupungin proletaarista kaupunginosaa, ”jolla oli myös kieleen perustuva identiteetti”.
Näiden ihmisten arvokkuutta uhkasi joutuminen muiden varaan, joka monille tarkoitti aivan kouraantuntuvasti vanhainkotia. Se takaisi heille perustarpeiden mukaisen ylöspidon. ”Ehkä ensimmäistä kertaa elämässään he voisivat elää huoletta, koska heidän ei enää tulisi itse huolehtia päivittäisten välttämättömien fyysisten tarpeiden tyydyttämisestä.” Heille se ei kuitenkaan tarkoittaisi vain helpotusta vaan arvokkuudesta luopumista ja elämistä pelkkinä ”syöttiläinä”.
”Syöttiläät voivat olla yhtä hyvin ihmisiä kuin eläimiäkin. Heillä ei enää olisi mitään, mille he voisivat rakentaa oman henkilökohtaisen integriteettinsä: ei kotia, ei perhettä, ei yhteisön tuomaa, osittain menneisyyden varaan rakentuvaa tunnustusta eikä edes omaa kieltä.”
Hyvinvointivaltiossa valtio huolehtii hyvin laajasta perustarpeiden joukosta: sosiaaliturvasta, terveydenhuollosta, koulutuksesta. Näin tehden se Patoluodon mukaan kuitenkin ”suhtautuu kansalaisiinsa kuin muukalaisiin: se pitää huolen siitä, että kansalaisten perustarpeet tulevat tyydytettyä, enempää ei kysytä. Ei kysytä sitä, elävätkö kansalaiset hyvin, kun heidän perustarpeensa on tyydytetty. Ei kysytä sitä, pystyvätkö kansalaiset artikuloimaan omat tarpeensa ja sanomaan, mitä muuta he haluavat kuin ruokaa ja suojan.”
Patoluoto tähtää sellaiseen yhteiskuntaan, jossa ihmisten tarpeet jaetaan kahtia. Yhtäällä ovat tarpeet, jotka voidaan ilmaista poliittisessa kielessä. Tällöin keskustelua käydään tasa-arvosta, jossa kaikki ovat inhimillisiä olioita ilman yksilöllisiä ominaisuuksia. Toisista tarpeista voidaan puhua yhteiskunnallisina uudistuksina. Näiden tarpeiden kohdalla on kysymys kanssaihmisyydestä, jokaisen kohtelemisesta yksilölliset ominaisuudet huomioon ottaen.
Kaikkien kohteleminen keskenään tasa-arvoisina on hyvän elämän välttämätön edellytys, kirjoittaa Patoluoto, mutta se ei kuitenkaan vielä riitä. Hyvässä yhteiskunnassa ihmisiin tulee suhtautua sekä tasavertaisina että erilaisina, heidän yksilölliset tarpeensa mahdollisimman kaikinpuolisesti huomioiden. Tätä kehityssuuntaa Patoluoto toki epäilee. ”Se, onko tällainen suhtautuminen mahdollista hyvinvointivaltiossa, on kyseenalaista.”
Kun Patoluodon tekstin lukee nyt, yleisen ilmastoepävarmuuden, talousmyllerrysten ja ihmisten pakkomuuttojen aikakaudella, se vaikuttaa suorastaan optimistiselta. Patoluotohan olettaa, että yhteiskuntaa olisi mahdollista kehittää ikään kuin ylöspäin, tasa-arvoista kanssaihmisyyden suuntaan.
Kun tekstistä leikkaa tähän päivään, huomaa, ettei yhteiskuntapoliittista keskustelua enää käydä Patoluodon esittämällä asteikolla, ikään kuin tasa-arvosta ”ylöspäin” edeten, vaan nimenomaan ”alaspäin”, pienimmästä (ja halvimmasta) yhteisestä nimittäjästä kauppaa käyden.
Käytännössä se tarkoittaa kamppailua tasa-arvon ja julkisten palvelujen rippeistä, ei enää hyvästä elämästä ja kanssaihmisyydestä, jossa jokainen voisi saada tarpeidensa mukaan ja antaa kykyjensä mukaan.
(Kirjoitus on aikaisemmin julkaistu Juha Suorannan Facebook-sivulla 18.1.20.)
JUHA SUORANTA
- Juha Suoranta on Tampereen yliopiston aikuiskasvatuksen professori.
