Kolmen naisen ja yhdeksän alle 10-vuotiaan lapsen paluu Suomeen Al- Holin pakolaisleiriltä on herättänyt valtavia tunnekuohuja. Kiivaimmat, voimakkaimmillaan jopa kostonhimoiset reaktiot ovat liittyneet siihen, miten vapaaehtoisesti ääri-islamilaisen Kalifaatin alueelle lähteneitä naisia tulisi paluun jälkeen kohdella. Mikä on heidän vastuunsa raa´an ja epäinhimillisen Kalifaatin kannattajien tekemistä rikoksista ja vakavista ihmisoikeusloukkauksista? Ja kuinka suuren turvallisuusuhan he aiheuttavat Suomessa? Mitä heidän lapsilleen pitäisi tehdä?
Kysymykset ovat vakavia ja aiheellisia. Mutta valitettavasti niihin ei ole olemassa helppoja ja varmoja vastauksia.
Onneksi elämme eräässä maailman vahvimmista ja parhaiten toimivista oikeus- ja hyvinvointivaltioista. Itse asiassa oikeusvaltion historia tarjoaa, ehkä yllättäen, näkökulmia, jotka ovat relevantteja etsittäessä vastauksia asetettuihin kysymyksiin. Toimiva oikeus- ja hyvinvointivaltio tarjoaa myös edellytykset ongelmien ratkaisemiseen.
Oikeusvaltion historia on runsaan 200 vuoden mittainen ja oikeusvaltio on vahvistunut erityisesti Berliinin muurin kaatumisen (1989) jälkeisinä vuosikymmeninä. Oikeusvaltioon kuuluva ylimmän valtiollisen jakaminen ja muut periaatteet syntyivät rajoittamaan yksinvaltaisten hallitsijoiden mielivaltaa ja yleisesti käytettyjä julmia ja epäinhimillisiä rangaistuksia. Näitä epäkohtia vastaan jo 1700-luvun valistusajattelijat kehittivät rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen, joka edelleen on rikosoikeuden keskeisimpiä periaatteita Sen mukaan vain laissa rangaistavaksi säädetyt ovat rikoksia, eikä muita kuin rikoslain tuntemia rangaistuksia saa käyttää. Lisäksi rikoslakia ei saa soveltaa taannehtivasti.
Oikeusvaltion peruselementteihin kuuluu myös yhdenvertaisuuden periaate. Se tarkoittaa muun ohessa sitä, että epäillyt rikokset tutkitaan ja niistä rangaistaan siitä riippumatta, kuka on tekijä. Ennen tuomion langettamista epäillyt ovat kuitenkin syyttömiä – seikka, joka ajoittain unohtuu keskustelussa.
Oikeusvaltion voima tulee näkyviin siinä, että reilun ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin lopputulosta kunnioitetaan. Sekä langettavat tuomiot, että syytteen hylkäämiset (jos näyttö ei riitä) ovat voittoja oikeusvaltiolle. Oikeusvaltioon ei kuulu rankaisemisen automatiikka sen enempää kuin antautuminen esimerkiksi tapauksissa, joissa todisteiden hankkiminen on vaikeaa.
On erittäin tärkeää, että Kalifaattiin matkustaneisiin aikuisiin kohdistuvat perustellut rikosepäilyt tutkitaan, vaikka tutkinnan vaikeuskerroin on epäilemättä korkea. Vastaavasti on luonnollista, että leiriltä palanneisiin kohdistetaan riittävän intensiivistä kontrollia poliisin toimesta. Suomen poliisi, joka on hyvin koulutettu, taitava ja osaava, on epäilemättä varautunut tilanteeseen. Sen toimintaan luotetaan erittäin – kansainvälisessä vertailussa – vahvasti.
Oikeusvaltioon ei kuulu rankaisemisen automatiikka sen enempää kuin antautuminen esimerkiksi tapauksissa, joissa todisteiden hankkiminen on vaikeaa.
Oikeusvaltion hienoimpiin periaatteisiin kuuluu kaikkien kansalaisten perusoikeuksien turvaaminen. Perinteisten vapausoikeuksien lisäksi niihin kuuluu myös sosiaalinen ja taloudellinen tuki, terveydenhoito ja koulutus. Sosiaaliset oikeudet luovat eräänlaisen suojaverkon kansalaisille, varsinkin heikoimmassa ja haavoittuvimmassa asemassa oleville. Suomessa tällaiselle politiikalle on pitkät ja ansiokkaat perinteet.
Edes vakaviin rikoksiin kuten kapinaan syyllistyneitä kansalaisia, saati heidän lapsiaan, ei saa alistaa ”paarialuokaksi”, kuten K.J. Ståhlberg, runsaan vuoden kuluttua Suomen tasavallan ensimmäinen presidentti, lausui kirjoittaessaan vuoden 1918 sisällissodan jälkeen punakapinallisten kohtelusta. Linja tiivistyy seuraavaan: rangaistukset syyllisyyden perusteella, ei luokkakostoa ja yhteiskuntasopu johtotähdeksi jatkossa.
Ståhlberg uskalsi edustaa ja julistaa vaikeassa ja kärjistyneessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä kylmän viileää järjen ääntä samaan aikaan, kun oikeistossa vaadittiin suoraviivaisesti kovia otteita hävinneitä punaisia kohtaan ja jolloin kirjailija Ilmari Kianto vaati ”susinarttujen” eliminoimista.
K.J. Ståhlbergin linja oli johdonmukainen laillisuuden ja yhteiskuntasovun rakentamisen linja. Siitä tuli myös Suomen linja vuoden 1919 demokraattisen hallitusmuodon myötä. Suomesta tuli ajan mittapuiden mukainen demokraattinen oikeusvaltio, joka vaikean alun ja sotien jälkeen kehittyi vahvaksi hyvinvointivaltioksi. Sen ansiosta meillä on tänään erinomaiset mahdollisuudet selviytyä suuremmistakin ongelmista ja turvallisuusuhista kuin pakolaisleiriltä palaavien lasten ja heidän äitiensä paluusta Suomeen.
Tässä asiassa on kysymys oikeus- ja hyvinvointivaltion periaatteiden ja käytäntöjen koettelemisesta. Asioiden mittasuhteet on myös hyvä pitää mielessä. Tämän asian ei pitäisi herättää ideologisia vastakkainasetteluja.
Jukka Kekkonen
- Jukka Kekkonen on oikeushistorian professori Helsingin yliopistossa.
(Kolumni on aikaisemmin julkaistu Kalevassa 7.6.)
