(Lyhennetty artikkeli on aikaisemmin julkaistu ydinaseiden hävittämiseen tähtäävän Suomen ICAN – International Campaign to Abolish Nuclear Weapons – internet-sivuilla.)
Artikkeli perustuu pitkälti Eric Schlosserin kirjaan Command and control. Tässä on pääosin kerrottu Yhdysvaltojen tilanteita, koska näistä on parhaiten tietoa. Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän onnettomuuksista on paljon vähemmän tietoa. Se ei kuitenkaan suinkaan tarkoita, ettei vastaavan kaltaisia riskitapauksia olisi ollut mahdollisesti runsaastikin.
Kun Neuvostoliitto teki ensimmäiset ydinkokeensa elokuussa 1949 ja kehitti oman ydinaseensa, ryhtyivät amerikkalaiset kehittelemään erityistä ydinsotastrategiaa. Tilanne muuttui selvästi vakavammaksi entistä tuhovoimaisemman vetypommin kehittämisen myötä: amerikkalaiset testasivat omaansa vuonna 1952 ja Neuvostoliitto heti seuraavana vuonna. 1950-luvun lopulla USA:ssa mietittiin vakavasti ensi-iskun tekemistä, koska se olisi ainoa tapa selvitä ydinsodasta. Laadittiin Single Integrated Operational Plan, joka oli voimassa 1960–2003. Mukana suunnittelussa olivat mm. presidentti John F. Kennedy, puolustusministeri Robert McNamara ja sittemmin ulkoministeri Henry Kissinger.
B-52-pommikoneita jatkuvasti ilmassa pommeineen
Yhdysvaltain ensi-iskun ja vastahyökkäyksen valmius perustuivat pitkään pommikoneisiin (B-52), jotka lentäisivät Neuvostoliittoon (ja tarvittaessa muualle, Kiinaan ja Itä-Eurooppaan) pudottamaan pomminsa. Koska jatkuvasti oli olemassa se riski, että Neuvostoliitto tekisi ensi iskun, piti myös vastaiskun valmius olla koko ajan olemassa. Näin ollen B-52-koneita oli koko ajan ilmassa vetypommit ruumassa, ja lisää koneita seisoi kiitoradoilla pommit pakattuna ja miehistö päivystämässä vieressä. Tämä lopetettiin vasta 1991. [- -]
Yhdysvaltain B-52-pommikoneille sattui runsaasti onnettomuuksia – ne syttyivät palamaan, moottorit pettivät, koneet törmäsivät ilmatankkauksessa yms. Jälkeenpäin on arvioitu, että vuosien mittaan oli ollut satoja tilanteita, joissa vetypommi oli joutunut ”epänormaaliin” ympäristöön eli esimerkiksi keskelle tulipaloa tai maahan syöksyvään lentokoneeseen. Myös ukkonen saattoi aiheuttaa vaaratilanteen: Italiassa Jupiter-ohjukseen osui salama, osa sen pattereista aktivoitui ja tritium vapautui vetypommiin. Yhdessäkään näistä tilanteissa ydinpommi ei kuitenkaan räjähtänyt. [- -]
Vakavimmat onnettomuudet
Tammikuussa 1961 tankattiin yöllä ilmassa Pohjois-Carolinan yllä B-52-lentokonetta, jossa oli kaksi 4 MTn vetypommia. Siiven polttoainetankkiin syntyi vuoto, ja koska tästä seurasi polttoaineen syttymisvaara, tankki tyhjennettiin. Tämä aiheutti kuitenkin tasapainohäiriön ja kone joutui syöksykierteeseen. Miehistö hyppäsi laskuvarjolla ja suurin osa selvisi hengissä. Tyhjässä koneessa keskipakoisvoima veti ohjaamossa olevaa taljaa, jolloin toisen pommin kiinnityslukko irtosi ja pommi putosi. Tässä putoamisessa pommin varmistin tuli jotenkin kiskaistuksi, ja pommi reagoi kuin se olisi pudotettu tahallaan. Patterit aktivoituivat, laskuvarjo aukesi, barometriset katkaisijat sulkeutuivat, ajastus (joka olisi voinut räjäyttää pommin ilmassa, mutta jota ei tietenkään ollut ajastettu) umpeutui, jonka jälkeen seuraavat patterit aktivoituivat. Pommi osui maahan, pietsosähköiset kristallit rikkoutuivat ja lähettivät sytytyssignaalin. Mutta pommi ei räjähtänyt. Ainoa rajoite, joka esti pommin räjähtämisen oli, että pommin pudotessa ohjaamossa oli kytkettynä ready/safe-kytkimessä safe-asento. Jos siinä olisi ollut Ground tai Air -asento, olisi pommi räjähtänyt. Toinen pommi ei aktivoitunut näin pitkälle. Sen laskuvarjo ei auennut ja sen uraniumia sisältävä osa vajosi niin syvälle suohon, ettei sitä koskaan löytynyt. Siellä se on vieläkin.
Kuuban kriisin aikaan, lokakuun 28. päivänä 1962 Yhdysvaltain tukikohdassa Okinawalla Japanissa olivat ydinasejoukot hälytystilassa kaksi. Hälytystilassa yksi päästään ydinohjuksen laukaisuun jo minuuteissa. Saarella on neljä salaista tukikohtaa, kussakin on 2 ohjuskeskusta joissa on 4 risteilyohjusta, joissa kussakin on 28 ydinkärkeä. Ohjukset voisivat lentää esimerkiksi Hanoihin, Pekingiin ja Vladivostokiin. Yksi upseeri vastaa yhden tukikohdan ohjuksista. Erään ohjuskeskuksen ryhmälle tuli radioteitse hälytyskoodi (kahdesti koodi joka oli sama kuin heillä oleva, eli syntyi ”match”), ja koodin loppuosa vastasi vielä erillistä kuriiripussin koodia. Tämä tarkoitti laukaisukäskyä. Outoa oli se, ettei tätä ennen ollut tullut hälytystilan nostoa ensimmäiseen luokkaan, minkä pitäisi tapahtua ennen laukaisua. Lisäksi osa kohteista oli muualla kuin Neuvostoliitossa, mikä myös outoa. Lopulta puhelinvarmistus selvitti hälytyksen vääräksi juuri ennen, kuin yksi ryhmä oli jo laukaisemassa ohjuksia.
Tammikuussa 1966 jälleen ilmatankkauksessa B-52-pommikone (jossa nyt neljä vetypommia) törmäsi tankkauskoneeseen meren yllä Espanjan rannikolla. Pommikone repeytyi, tankkauskone räjähti ja kaikki siinä olleet kuolivat. Pommikoneesta miehistö ehti hypätä, osa päätyi mereen ja kaikki selvisivät hengissä. Yksi pommi löytyi rannalta läheltä Palomaresin kylää räjähtämättömänä, sen laskuvarjo oli auennut. Toinen oli myös pudonnut maalle ja löytyi vuorokauden kuluttua. Se oli osin räjähtänyt ja levittänyt plutoniumia ympäristöön, vaikka varsinaista ydinräjähdystä ei ollut tapahtunut. Kolmannen osalta yksi laskuvarjo oli avautunut, mutta tästäkin pommista osa oli räjähtänyt levittäen plutoniumia tomaattipelloille. Virallisesti radioaktiivinen vuoto kiellettiin, mutta sittemmin alue dekontaminoitiin, kaikki vihannekset hävitettiin ja 1000 m3 maata vietiin Yhdysvaltoihin haudattavaksi. Neljättä pommia etsittiin merestä viikkotolkulla ja se löytyi vasta parin kuukauden kuluttua. Ensimmäisessä nostoyrityksessä nostokettinki vielä katkesi ja uusi yritys onnistui viikon päästä. Tästä tilanteesta saatiin myös ensimmäiset lehtikuvat ydinpommista julkisuuteen.
Ohjushälytysjärjestelmä
Kun ohjuksia alettiin kehittää ydinaseiden kuljettamiseksi kohteeseen, tarvittiin järjestelmä, joka tunnistaisi nämä ydinohjukset ajoissa. USA ryhtyi rakentamaan ohjushälytysjärjestelmää (North American Air Defence Command NORAD) 1950-luvun lopulla. Tavoitteena oli, että tutkat havaitsisivat hyökkäyksen ja omat aseet ehdittäisiin laukaista. [- -]
Ohjusten havaintojärjestelmä rakennettiin mm. Grönlannin Thuleen. Varokeinona oli, että yksi pommikone oli siellä jatkuvasti ilmassa. Ja jos Thulen tukikohta lakkaisi raportoimasta säännöllisesti, olisi ohjushyökkäys todennäköinen.
Järjestelmä teki alkuun useita virheitä. Vuonna 1961 ohjuspuolustus aktivoitui ja hälytystaso nousi tasolle, joka merkitsi 99,9 % todennäköisyyttä tulossa olevalle ohjushyökkäykselle. Silloin suurvaltasuhteet olivat kuitenkin kohtuulliset ja pääsihteeri Nikita Hruštšov oli parhaillaan neuvottelemassa New Yorkissa. Yhdysvaltalaiskenraalit odottivat 20 minuuttia eikä mitään hyökkäystä tullut. Hälytystaso voitiin laskea. Grönlannin Thulessa sijaitsevat tutkat ja tietokoneet olivat tulkinneet Norjan takaa nousevat täysikuun ohjushyökkäykseksi.
Toukokuussa 1967 riehui voimakas ”aurinkomyrsky”, geomagneettinen roihupurkaus, ja tämä vaurioitti kolmea pohjoista tutkajärjestelmää niin, että ne vaikenivat. Tämä tulkittiin alkuun ohjushyökkäykseksi näille tutka-asemille. Joku NORADissa soitti kuitenkin avaruussääpalveluun ja sai kuulla, että toimintahäiriön aiheutti ennennäkemätön aurinkopurkaus. Kaikki nämä asemat olivat tuolloin maapallolla ”päivän” puolella. Ne alkoivatkin heti toimia normaalisti, kun maapallo kierähti ja ne pääsivät ”varjoon” aurinkomyrskyltä.
Thulen tukikohdan onnettomuus
Tammikuussa 1968 Thulen ”vahtina” toimivassa pommikoneessa (jossa oli neljä vetypommia) syttyi tulipalo. Lämmitykseksi ja pehmusteeksi asetettu vaahtomuovi syttyi ohjaamossa palamaan eikä sitä saatu sammutettua. Miehistö suuntasi kohti tukikohtaa (ulkona oli -30 °C ja kaamos) ja hyppäsi laskuvarjoilla mahdollisimman lähelle sitä. Kone murskautui parin mailin päässä. Yksi kuoli, yksi palellutti jalkansa jotka piti amputoida, viisi selvisi vammoitta. Lentokone paloi 5–6 tuntia ja sulatti jäätikköä. Alueella syntyi merkittävä radioaktiivinen päästö. Pommi räjähti (ei taaskaan ydinräjähdys kuitenkaan), pommin osat reagoivat plutoniumin kanssa ja tulivat hyvin radioaktiivisiksi. Palasia levisi laajalle ja radioaktiivisuutta levisi sulaveden mukana laajalle. Jos kone tai räjähtämätönkin pommi olisivat osunut tukikohtaan ja se olisi ”vaiennut”, olisi tämä voitu tulkita Neuvostoliiton ohjushyökkäykseksi.
Simulaatio väärässä paikassa, viallinen siru
Ohjushälytysjärjestelmässä tapahtui myöhemminkin virheitä. Marraskuussa 1979 järjestelmä varoitti ohjushyökkäyksestä. Valtava näyttö kuvasi ohjusten laukaisua sekä sukellusveneistä että Neuvostoliiton alueelta. Ensimmäiset iskut osuisivat maaliin kuuden minuutin kuluttua. Hyökkäyksen ajoitus tuntui kuitenkin oudolta, kansainvälinen ilmapiiri oli pikemminkin lientymässä. Sotilasjohto otti yhteyttä tutka- ja maa-asemiin, jotka eivät olleet havainneet mitään ohjuksia. Hälytys kuitenkin annettiin, pommikoneita nousi ilmaan ja ohjussiiloissa pantiin hälytys päälle ja ilmavalvonta valmistauti tyhjentämään USA:n ilmatilan siviilikoneista. Mitään hyökkäystä ei kuitenkaan koskaan tullut. Väärän hälytyksen syy oli se, että joku oli pannut NORADin tietokoneeseen väärän nauhan, joka sisälsi harjoitushyökkäyksen.
Kesäkuussa 1980 Zbigniew Brzezinki (Yhdysvaltain presidentin turvallisuusneuvonantaja) herätettiin keskellä yötä, koska näytti siltä, että Neuvostoliiton sukellusveneet olivat laukaisseen 220 ydinohjusta kohti Amerikkaa. Tällä kertaa maailmatilanne oli oikeasti kireä, Neuvostoliitto oli miehittänyt Afganistanin, Yhdysvallat boikotoi Moskovan olympialaisia. Brzezinski pyysi soittamaan takaisin kun tilanne varmistuisi. Seuraava soitto ilmoitti matkalla olevan 2200 ohjusta (lähes koko Neuvostoliiton ohjusarsenaali). Brzezinski valmistautui soittamaan valkoiseen taloon. Kävi kuitenkin ilmi, etteivät tutkat olleet havainneet mitään. Vika oli tietokoneen vaurioituneessa sirussa. Ohjushälytysjärjestelmä lähettää jatkuvasti testiviestejä ilmoittaakseen olevansa toiminnassa, jossa tulevien ohjusten määrä on aina 0. Nyt viallinen tietokoneen siru lisäili viestiin ylimääräisiä kakkosia: 0 muuttui 220:ksi ja 00 muuttui 2200:ksi. Sirun korjaus maksoi 46c, mutta vika olisi voinut maksaa miljoonien ihmisten hengen. Uudet rutiiniviestit eivät maininneet ohjuksia.
Räjähdys Titan II -ohjuksen siilossa
Syyskuussa 1980 huoltomiehet oli tarkistamassa ja tankkaamassa Titan II -ohjuksen polttoainesäiliötä, kun säiliön kannen holkki putosi siiloon ja vaurioitti alempaa säiliötä. Sen sisältämä hapettaja alkoi vuotaa. Vuotoa ei saatu hallintaan, tukikohdassa tapahtui kaikenlaista sähläystä, ja lopulta yhdeksän tunnin päästä siilossa räjähti. Siilon kansi oli kiinni ja se lensi 200 metrin päähän. Sitten 9 megatonnin ydinkärki lensi ilmaan satoja metrejä, kääntyi ja putosi alas 30 metrin päähän. Ei onneksi räjähtänyt. Vain yksi ihminen kuoli, hänkin keuhkopöhöön hapettaja-kaasun hengittämisestä, ei räjähdyksen seurauksena.
Mitä tiedetään Neuvostoliiton onnettomuuksista tai vääristä hälytyksistä
Vuonna 1983 kansainvälinen ilmapiiri oli tosi kireä. Yhdysvallat oli sijoittamassa Pershing-ohjuksia Eurooppaan. Neuvostoliitto ampui alas korealaisen matkustajakoneen, joka oli eksynyt sen ilmatilaan luulleen sitä amerikkalaisten sotilaskoneeksi.
Syyskuussa 1983 Neuvostoliiton ydintukikohdassa tietokoneet ilmoittivat että 5 amerikkalaista Minuteman-ohjusta on matkalla Neuvostoliittoon. Everstiluutnantti Stanislav Petrov päätti odotella varmistusta jota ei koskaan tullut. Syyksi väärään hälytykseen paljastui tietokoneen ja tutkajärjestelmän virhetulkinta pilvistä heijastuneista auringonsäteistä. Stanislav Petrovista on tehty dokumenttielokuva The man who saved the world. [- -]
Lokakuussa 1983 Natolla oli sotaharjoitus Able Archer, jossa harjoiteltiin ydinaseiden käytön johtoketjua. Neuvostoliitto epäili, että kyseessä olisi valeasu oikealle ensi-iskulle, ja sen ydinaseet ja lentokoneet olivat erityisvalmiudessa Puolassa ja Itä-Saksassa.
Tammikuussa 1995 Luoteis-Norjasta laukaistiin raketti, joka oli viemässä norjalais-amerikkalaista revontulia tutkivaa satelliittia kiertoradalle. Raketti kulki lyhyen aikaa samaa rataa, jota amerikkalaisten Minuteman-ohjukset käyttäisivät matkalla Pohjois-Dakotasta Moskovaan, ja myöhemmin kohottuaan korkeammalle raketin rata muistutti Trident-sukellusveneiden ohjusten rataa. Venäjällä luultiin ydinhyökkäyksen alkaneen. Ydinaseiden laukaisukoodit sisältävä salkku tuotiin presidentti Boris Jeltsinille, ja hän alkoi jo aktivoida koodeja. Venäjän ohjussukellusveneet asetettiin hälytystilaan. Kahdenkymmenen neljän minuutin kuluttua laukaisusta tutkat havaitsivat, että raketti on matkalla mereen.
Norjalaiset säätutkijat olivat kyllä tiedottaneet venäläisille siviiliviranomaisille tästä suunnitellusta raketista, mutta ei tieto ei ollut heiltä kulkenut sotilasorganisaatioon ja siten tutka-asemille saakka.
Läheltä piti -tilanteet 2000-luvulla
Ydinaseriisunnan ja aseiden määrän vähenemisen ja toisaalta pommikoneiden jatkuvan ilmahälytyksen loppumisen myötä onnettomuudet vähenivät. [- -]
Vuonna 2009 kuusi risteilyohjusta ydinkärkineen lastattiin Dakotassa vahingossa B-52-pommikoneeseen, joka ensin seisoi yön yli vartioimattomana kentällä ja lensi sitten ohjuksineen päivineen Louisianaan rikkoen tiukkaa sääntöä, ettei ydinaseita saa lennättää Yhdysvaltain ilmatilassa. Virhe havaittiin vasta, kun kone oli seissyt Louisianassa yhdeksän tuntia. Amerikkalaisilta meni siis puolitoista vuorokautta havaita, että puoli tusinaa vetypommia oli kateissa.
Kati Juva
- Kati Juva on neurologian erikoislääkäri, dosentti ja mm. kansainvälisen International Physicians for the Prevention of Nuclear War neuvoston puheenjohtaja sekä International Campaign to Abolish Nuclear Weapons (ICAN) Finlandin toinen koordinaattori. Kumpikin järjestö on palkittu Nobelin rauhanpalkinnolla.
