Aloitin julkisten tilojen tutkimisen kiinnostuessani vuorovaikutuksesta sosiaali- ja työvoimatoimistoissa. Väitöskirjani, Kohtaamisia byrokraattisilla näyttämöillä (1995), sisältää runsaasti katutason tiloja. Niissä neuvoteltiin ja ennen kaikkea kohdattiin – tavattiin toisia odotustiloissa, jonotettiin neuvonnassa ja kohdattiin kasvotusten sosiaalityöntekijöitä tai työvoimaneuvojia heidän huoneissaan. Läsnäolo jaetussa tilassa luo pohjaa neuvotteluille, ehkä myös keskinäiselle myötätunnolle.
Vaikka ne katutason toimistotilat olivat ankeita ja asiakkaiden liikkuminen niissä oli rajattua, lisäsivät ne demokratiaa. Niitä oli tiheässä ja useimpiin paikkoihin oli ovi virka-aikaan auki. Tutkimukseni aikaan sosiaalityötä oli Jyväskylän maalaiskunnan kolmessa toimistossa. Nykyään maalaiskunta on osa Jyväskylää, johon on liitetty monia muitakin ympäryskuntia. Laajentuneella Jyväskylällä on enää vain kaksi sosiaaliasemaa, yksi Jyväskylässä ja toinen Korpilahdella.
Uusliberaali tilapolitiikka
Väitöskirjan jälkeen sain Akatemialta rahoitusta julkisten rakennusten tutkimiseen. Tutkimussuunnitelmaan olin kirjoittanut tutkivani, millaisia rakennuksia viranomaisten ja kansalaisten kohtaamista varten halutaan suunnitella. Tutkin Rakennushallituksen lakkauttamista, Valtion kiinteistölaitoksen (myöhemmin Senaattikiinteistöjen) ja Engel yhtymien syntyä. Tulokset eivät vastanneet odotuksiani, rakennusten funktioista ei puhuttu sanaakaan.
Uusliberaali tilapolitiikka on täysin erilaista kuin hyvinvointivaltiollinen. Ilmaisista tiloista siirryttiin niin sanottuun ”aitoon markkinavuokraan”. Kyseessä on laskennallinen hinta, jonka määrittelyssä kolme tärkeintä tekijää ovat sijainti, sijainti ja sijainti. Suurten kaupunkien keskustat ovat kaikkein arvokkaimpia, mikä ohjaa toimintojen sijoittelua. Ajankohtainen esimerkki löytyy Helsingin terveystoimen välinevuokraamosta. Aiemmin apuvälineitä sai kaikista terveyskeskuksista, mutta nyt ne on keskitetty entiseen varastoon Konalan perukoille, jonne on vaikea päästä julkisella liikenteellä.
Keskittäminen, suuret yksiköt ja karsiminen ovat uusliberalismista pakkopullaa julkisille palveluille. Kohteina ovat koulut, synnytyssairaalat, kirjastot, terveyskeskukset, Kelan toimistot, verovirastot. Yhä useammin inhimillisen kohtaamisten sijaan joutuu digimaailman byrokraattiseen labyrinttiin, jossa on nettilomakkeita, botteja, turvarannekkeita, teamsin tai muiden tietokonevälitteisten ohjelmien kautta tapahtuvaa ohjausta, neuvontaa ja niiden puutetta. Uusliberalismi on ”management at distance” eli kasvotonta etähallintaa.
Hoiva ja tilat
Pitkien etäisyyksien maassa isot keskitetyt yksiköt ovat huonoa huolenpitoa, toisinaan jopa ihmisoikeusloukkauksia. Taksissa tapahtuneet synnytykset ovat lisääntyneet samaa tahtia kun sairaaloita on tehostettu, siis karsittu.
Samaa tehostamista ovat Helsingissä saaneet tuta ympärivuorokautiset paikat vanhusten hoivassa. Tehostaminen on johtanut tilanteeseen, jota kuvasin muutama vuosi sitten ”vanhusralliksi”. Ihmisiä kuljetetaan kodin, päivystyksen, sairaalan, intervallipaikkojen välillä ennen kuin lopulta myönnetään ympärivuorokautinen paikka. Hoivan tiloja ovat siis kodin ja laitosten lisäksi enenevässä määrin julkinen liikenne, taksit ja ambulanssit.
Työpaikkoja/virkoja on hävinnyt kaksi kolmasosaa vuodesta 1989
Uusliberaali tilapolitiikka on ohjannut vanhoja – varmaan myös muita ryhmiä – julkisista laitoksista/ ympärivuorokautisesta hoidosta kotiin. Sairaaloiden sänkyosastoja lakkautettiin ja siirryttiin niin sanottuun tehostettuun palveluasumiseen. Tämänkin hoivan muodon innovoinnissa määräävässä roolissa oli seinien maksaja eikä hoivan laatu.
Neliöitä karsitaan myös siirtymällä avokonttoreihin tai kauniimmin sanottuna monitoimitiloihin. Tilojen tehostaminen tarkoittaa vähemmän tilaa päiväkodin lapsille, työntekijöillä ei ole omia huoneita eikä välillä edes kaappeja. Tiloja myös suunnitellaan niin, että sisään- ja ulosvirtaus on keskeistä, kuten uusissa sairaaloissa. Läsnäolo ja hyvä hoiva eivät ohjaa suunnittelua.
Hyvinvointialueiden perustaminen kiihdyttää keskittämistrendiä ja samalla suuri osa kuntien tiloista muuttuu tarpeettomiksi. Kunnille on tarkoitus myös korvata uudistuksen myötä tarpeettomiksi muuttuvia rakennuksia, joten rahaa palaa näinkin. Uusien hyvinvointialueiden perustamisen yhteydessä tärkeä aihe mediassa on ollut tietojärjestelmien rahoitus ja hinta. Sairaanhoitajien palkkaan ei sen sijaan rahoitusta tunnu löytyvän.
Valtiovarainministeriö luokittelee julkiset menot kolmeen kategoriaan: Palkat, tilat ja välineet, mikä kertoo omaa kieltään tilojen keskeisyydestä. Suomessa vanhusten hoivaan laitetaan vähemmän rahaa kuin muissa Pohjoismaissa, mutta luulen, että vähentämällä tilojen ja laitteiden osuus, tilanne näyttäisi hoivan osalta vieläkin kehnommalta.
Seinien suhteellinen osuus julkisista menoista on meillä Suomessa siksikin korkea, että julkiset tilat ovat Valtiovarainministeriön (VM) taskussa (Senaattikiinteistöt). Tilojen avulla VM on lisännyt entuudestaan suurta valtaansa. VM antaa rahaa tiloihin, mutta ottaa vuokrina takaisin antamaansa enemmän, seinille lasketaan ”tuottotavoite”. Suurissa kaupungeissa tilayksiköillä on vastaavanlainen keskeinen asema. Yhdessä tilat ja tavarat kasvattavat suhteellista osuuttaan, kun taasen työvoiman/palkkojen siis varsinaisen hoivatyön osuus, pienenee.
Sama tendenssi koskee koko julkista sektoria, josta työpaikkoja/virkoja on hävinnyt kaksi kolmasosaa vuodesta 1989. (Ks. Pekka Tiainen, Mureneva valtio). Iso osa työvoiman vähennyksistä on tullut siitä, että tehtäviä on ulkoistettu tai siirretty budjettitalouden ulkopuolelle (posti, VR, avustavat tehtävät jne.). Virkahenkilöiden poistuminen valtiohallinnosta on merkityksellistä myös valtion (ja hoivan) kannalta. Se vaikuttaa suunnitteluun, valvontaan, lupakäytäntöihin jne.
Pidin (ja pidän edelleen) henkilökohtaisena epäonnistumisena, etten kyennyt vakuuttamaan muita yhteiskuntatieteilijöitä siitä, että julkiset rakennukset ja rakentaminen ylipäänsä, ovat tärkeä sosiaali- tai yhteiskuntapoliittinen kysymys. Maankäytön ja rakennusten suunnittelu on liiallisessa määrin luovutettu omistajille ja gryndereille, joita nykyään uuskielellä kutsutaan ”kehittäjiksi”.
Leena Eräsaari on sosiaalityön emerita professori.
