Lopettelin juuri Alice Zeniterin Unohtamisen taito -romaanin (suomentanut Taina Helkamo). Minusta teos on monilla tavoin järkyttävän hieno. Romaanissa kuvataan kolmessa polvessa Algeriasta pakolaisena Ranskaan tullutta perhettä. Kertojana on kolmannen polven naisihminen (Naima), varmaankin kirjoittajan tyyppinen henkilö. Kertojan isä ja isoisä ovat syntyneet ja eläneet Algerian vuoristoseudulla, omaksuneet hyvin ”mies-vanhin poika vastuussa” -elämäntavan. Ranskassa tämä elämäntapa on unohdettava ja opeteltava uusi. Tämä uusi elämä tekee Naiman isästä ja isoisästä mykkiä suhteessaan Algeriaan. Tähän viittaa kirjailija otsikon unohtamisen taidolla.
Teoksessa on liikuttavaa se miten kertoja ymmärtää isoisäänsä ja isäänsä heidän mykkyydestään huolimatta. Ensiksikin on todella takapajuiset (siis ainakin Ranskan, ilmeisesti jopa Algerian mittapuun mukaan) sukupuoliasenteet. Algerialaiset Ranskassa ovat saaneet tuta monenlaista rasismia, köyhyyttä, esikaupunkielämää ja aivan viimeiseksi kantaakseen muslimien (terrorismin) synnit. Lisäksi Algeriasta on tullut Ranskaan monenlaista väkeä. Kirjan kertojan isoisä oli lähtenyt maasta, koska hän oli jonkinlainen yhteistoimintamies Ranskan sotilaiden ja hallinnon kanssa. Ranskassa on myös vastarintaan tai itsenäisyystaisteluun osallistuneita. Ranskan algerialaisetkin ovat sekalainen, keskenään riidoissakin oleva, joukko. Isoisän yhteistoiminta jää enemmän tai vähemmän arvailujen varaan, koska suvun miehet eivät kerro eikä kertoja yrityksistään huolimatta löydä aiheesta dokumentteja.
Tätä romaania luonnehditaan monessa arviossa identiteetin rakentamisen kuvauksena. Ja sitä se epäilemättä onkin. Mutta keskeisessä osassa uuden identiteetin rakentamista on unohtaminen. Uutta ei voi rakentaa, ellei ole ainakin jossain määrin unohtanut vanhaa.
Minua huvitti se, miten minä olen alkanut jo oppia uutta. Kun luin kohtauksista, missä lapset ja nuoret harjoittivat sylipainia tai muuta fyysistä läheisyyttä, teki mieleni huutaa, että turvaväli. Kun kertoja oli Algeriassa auton kyydissä ja kertoi tarttuneensa tiukasti ovenkahvaan, mietin hetken että miten ihmeessä ilman hanskoja. Joku osa minusta tietää turvavälin ja osaa pistää hanskat käteen ulos lähtiessäni, niin toinen osa minusta vetelee niitä pois kädestä ihan satunnaisesti. Vanhat rutiinit istuvat aivoissa, käsissä ja nenänpäässä vielä pitkään. Ja erityisen pitkään ne pysyvät kaltaisessani yksineläjässä, jolla ei ole valmiiksi bakteerikammoa tai lähellä toista semmoista.
Kun aikoinaan harjoitin organisaatiotutkimusta erittäin viisaitten ja innovatiivisten ihmisten kera, niin näissä piireissä puhuttiin muutosten yhteydessä UNOHTAMISESTA. Uuden oppiminen vaatii aikaa, ehken organisaatioilta pidempään kuin yksittäisiltä ihmisiltä. Ennen kuin opimme uutta, on kuitenkin unohdettava vanha. Zeniter kertoo, että hänen suvultaan kesti kolme sukupolvea ennen kuin Algerian muistoa kyettiin edes vähän avaamaan.
Olen viime päivät miettinyt muistamisen ja unohtamisen problematiikkaa omassa kuplassani. Media ja some ja hallitus ja presidentti maanittelevat, neuvottelevat, käskevät ja kehottavat ihmisiä muuttamaan käyttäytymistään. Vielä muutama viikko sitten uimahallin vesijuoksuallas oli täynnään kaltaisiani vanhoja, jotka pitävät luitaan ja lihaksiaan kunnossa altaassa. Kaikkia on kehotettu hoitamaan itse asiansa kaupassa, kirkossa, konserteissa ja kirjastoissa. Kuntoile ja pysy liikkeessä koska olet kestävyysvaje, kestävyysvaje. Nyt tämä kestävyysvaje kirjoitetaan uudestaan. Et saa mennä uimahalliin, konserttiin, kirkkoon tai muuallekaan, koska meillä ei ole riittävästi hengityskoneita. Ei myöskään sairaanhoidon henkilökuntaa ja hengityskoneita tai maskeja. Vessapaperi ehkä riittää.
Tilanteessa, jossa monta vuotta on pauhattu siitä, minkälainen riesa vanhat ihmiset ovat, ontolta kuulostaa väite: ”tämä on teidän parhaaksenne”. Kestävyysvaje on saanut uuden muodon; terveysaseman sänkyosastolla viruva vanhus on muuttunut kurittomaksi kaupassa käyväksi mummoksi.
Olen pitkään ajatellut yhteisön tuhoavaa voimaa – erityisesti some-aikana. Jokin aika sitten vihasivustojen ykköskohde olivat turvapaikanhakijat. Nyt näitä vihattavia ryhmiä löytyy somen nopeudella: kurittomat mummot, ulkomailta kotoutuvat ihmiset, mökille menevät kansalaiset THL, STM ja liian hitaasti panikoituva hallitus.
Yrittäkää hyvät ihmiset löytää rakentavampi tapa suhtautua lähimmäisiin. Ja medialle toivon erityisesti maltillista tapaa suhtautua viranomaisiin. Kritisoida sopii, mutta olisi kiva saada myös hieman taustaa kritiikin ympärille. Nyt saa lukeakseen vain reagointia mökkiläisiin tai viikonlopun bilettäjiin.
RAUHAA JA RAKKAUTTA
- Leena Eräsaari on yhteiskuntatieteiden tohtori ja sosiaalityön emeritus professori
(Kirjoitus on julkaistu Leena Eräsaaren Facebook-sivulla 28.3.)
