Jos pienet pelot ovat hyvinvoivien etuoikeus, niin FOMO (= Fear Of Missing Out) on etuoikeutettujen ylellisyyttä. FOMOsta eli paitsi jäämisen pelosta ei oikeastaan pitäisikään puhua pelkona, vaan ahdistuksena.
Tuntuu, että jostain juuri itselle sopivasta asiasta jää paitsi, vaikkei tiedä mikä merkitys kyseisellä asialla lopultakaan olisi itselle. Paitsi jääminen on kuitenkin näivertävä, uhkaava tunne, että jotain on pysyvästi menetetty, ei pelkästään tältä viikonlopulta, vaan koko elämästä.
FOMOn perusteella ahdistus ja pelko eivät ole erillisiä tunteita, vaan yhtä ja samaa aivojen taustaprosessia. Ei ole mitään tiettyä hetkeä ajattelussa, jossa sosiaalinen ahdistus muuttuisi eksistentiaaliseksi peloksi – tai hetkeä, jolloin pelottava varmuus yksinäisen elämän lopullisuudesta laantuisi takaisin vaarattomaksi ahdistukseksi. Niin vain tapahtuu.
FOMO on valitettavan hyvä esimerkki siitä, miten pienet pelot piirittävät arkea, jos isoja ei ole uhkaamassa. Yksittäiset FOMOt paljastavat meistä hyvinvoivista ihmisistä enemmän kuin suuret pelot ja fobiat.
Vaikka FOMO käsitteenä levisi nopeasti arkikieleenkin sen jälkeen kun se oli lanseerattu vuonna 2004, se toki oli ilmiönä tunnistettu paljon aiemmin; samoihin aikoihin kuin internet alkoi yleistyä 1990-luvun puolivälissä. Ahdistuksen perustana FOMO on ollut aina osa ihmisyyttä, mutta osana terapiapuheen kasvavaa suosiota siitä tuli 1990-luvulla helppo tyypittävä tägi käytettäväksi milloin minkäkin ilmiön yhteydessä.
Digikulttuurin tuoma muutos FOMOihin on se, että kyse on yhä useammin itsestään tietämättömyyden pelosta eikä niinkään siitä, miten tieto lisää tuskaisuutta bileistä, tapahtumista ja harrastuksista, jotka voisivat miltei olla itsenkin ulottuvilla.
Digilaitteiden nopeuttama elämäntapa edellyttää myös nopeampaa ja tiheämmin tehtävää päätöksentekoa. Tämä johtaa eräänlaiseen meta-ahdistukseen siitä, että myöhemmin tulee katumaan sekä päättämättömyyttä että digilaitteidensa kömpelöä käyttöä.
Talouden nousukaudella meta-ahdistus on yleisempää kuin lamakaudella. Nousukaudella ilma tuntuu olevan sakeana ”äksesseistä” paikkoihin, joissa siipeillä menestyjiä, niin sosiaalisia ja seksuaalisia kuin taloudellisia. Houkuttaviin äksesseihin ei ole tarvittu internettiä, vaan ihan vain kaupunkien sosiaalisia verkostoja. Jokainen muutto isompaan verkostoon on herätellyt niitä FOMOja, joiden osalta on kertaalleen jo menettänyt reaktioherkkyytensä edellisissä pienemmissä kaupungeissa.
FOMOt johtavat nuoruudessa sellaiseen opportunismiin, jossa on valmis ilmoittautumaan lähes minkä tahansa ideologian kannattajaksi, kunhan se takaa tasaisen äksessin kaikkiin viiteryhmiin. Kenties minullakaan ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin löytää sisäinen sosialistini, samalla kun sijoitin kesäansioni mihin tahansa vähäriskiseen rahastoon, joka lupasi minun puolestani investointeja vähän kaikkeen mahdolliseen.
Passiivisuusranneke kertoisi, miltä kaikelta on säästynyt päivän aikana.
Nuoruudessa pienet FOMOt palautuvat suureen yksinäisyyden pelkoon. On vaikea uskoa löytävänsä erityisen omaa kumppania tai edes ihmisryhmää, joka tuntuisi erityisen omalta. Siksi on pakko sännätä mukana vähän kaikkeen, ja kirjata koettu nopeasti ylös, jotta voisi löytää vastauksen meta-ahdistaviin kysymyksiin: Pitäisikö olla huolissaan siitä, ettei ole huolissaan erilaisuudestaan muihin ihmisiin nähden? Vaiko siitä, ettei ole huolissaan samanlaisuudestaan? Miten normaalia ihmiselle ylipäänsäkään on miettiä, mikä on normaalia ihmiselle?
2000-luvun ihmisen voisi pelastaa FOMO-säntäilyltä passiivisuusranneke. Tällainen laite kertoisi, miltä kaikelta on säästynyt päivän aikana. Rannekkeen agenttiohjelma suodattaisi tarpeettomat sähköpostit ja turhat some-tuttavuudet, mutta myös ohjaisi kaupungilla uusiin satunnaisiin baareihin tai kahviloihin, jotka taatusti eivät ole trendikkäitä.
(Artikkeli on julkaistu Kulttuurivihkoissa 6/2023.)
Filosofian tohtori Markku Soikkeli on tamperelainen kirjallisuudentutkija, kriitikko ja kirjailija. Hänen tuorein teoksensa on novellikokoelma Fantastiset vankilat, (Kulttuurivihkot 2023).
