Lasten- ja nuorten psykiatria ruuhkautui 2010-luvun puolivälissä. Mitä tapahtui ja mitä olisi tehtävä toisin?
Lasten- ja nuorten psykiatrisen erikoissairaanhoidon ruuhkautuminen on ollut uutisissa viime aikoina. Selitystä on haettu huonoista vanhemmuustaidoista, yhteiskunnallisista epäkohdista ja virusepidemiasta.
Myös hyvinvointipalvelut ja peruskoulu ovat joutuneet syyllisten listoille. Kaksi tunnuslukua paljastaa lasten ja nuorten mielenterveyspalveluiden kysynnän muutoksen:
1. Hoitoon yli 3 kuukautta odottaneiden alle 23-vuotiaiden lukumäärä
2. Masennuslääkkeisiin korvausta saaneiden osuus 13–17-vuotiasta.
Yhdessä tunnusluvut osoittavat, että lasten ja nuorten psykiatrisen erikoissairaanhoidon kysyntä kääntyi kiihtyvään kasvuun vuosina 2015–2016. Nuorisopsykiatrian asiantuntijat ovat vuodesta 2017 alkaen kertoneet tästä huolestuttavasta kehityksestä.
Yksi esimerkki on Tampereen yliopiston nuortenpsykiatrian professorin Riittakerttu Kaltialan haastattelu (1):
”Vuosina 2015–2017 vastuualueemme lähetteet lisääntyivät melkein 40 prosenttia, eikä vastaavaa määrää lisäresursseja ole saatu. Olen kertonut jo kaksi vuotta sitten, että lähetemäärät ovat lisääntymässä niin paljon, ettei hoitotakuussa pysytä.”
Mikä muuttui?
Selityksiä ei siis kannata hakea viime vuosilta eikä koronapandemiasta. Lapsen ja nuoren mielen ongelmien kehittyminen erikoissairaanhoidon lähetteeseen asti kestää yleensä vuosia.
Mikä muuttui ennen vuotta 2015 niin, että erikoissairaanhoidon kysyntä kääntyi kasvuun?
Tutkimuksia en ole löytänyt, joten esitän mieleeni tulevia selityksiä.
Palveluja ruuhkauttavat lapset ovat yhä useammin syntyneet vanhemmille, jotka elivät nuoruuttaan 1990-luvun vaikeimpina vuosina. Vuoden 2009 talouskriisi on yhtä lailla jättänyt pitkiä jälkiä lapsiperheiden arkeen sekä lasten ja nuorten palveluihin ja opetukseen.
Perusopetuksessa on omaksuttu inkluusion periaate, jossa erityinen tuki järjestetään mahdollisimman pitkään perusluokan sisällä. Opetussuunnitelmia tulkittaessa ja sovellettaessa ei ole osattu ajatella lapsia, jotka pärjäävät huonosti uusissa ympäristöissä ja opetusjärjestelyissä.
Vielä kauempaa
Tarkemmin ajateltuna selityksiä on haettava kauempaa.
Jo 1970- ja 1980-luvuilla kannettiin huolta tuen hajautumisesta erityisesti silloin, kun sitä tarvitaan tavanomaista enemmän. Noin neljän vuosikymmenen ajan on ollut myös keskeisenä tavoitteena siirtää painopiste korjaamisesta ehkäisemiseen.
Näihin kahteen haasteeseen on vastattu politiikka- ja kehittämisohjelmilla. Valtio on jakanut satoja miljoonia euroja alueellisille ja paikallisille hankkeille, joiden tavoite on ollut uudistaa palvelut tukemaan lapsiperheitä, lapsia ja nuoria jaksamaan arjessaan.
Mitä olemme saaneet aikaan?
Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin nuorisopsykiatrian linjajohtaja kuvasi palveluja äskettäin näin (2):
”Hoitojärjestelmän pirstaleisuus on jopa suurempi ongelma kuin resursointi. Meillä on kouluterveydenhuolto, terveyskeskukset, oppilaitosten terveydenhuolto, sosiaalitoimen ja kaupunkien järjestämiä palveluja. Jopa meidän on välillä vaikea saada systeemistä selvää.”
Hän jatkoi:
”Nuoret ja heidän perheensä ovat jo vuosia puhuneet siitä, miten nuori kulkee paikasta toiseen ja kertoo omat vaivansa yhä uudelleen ja uudelleen. Ja siitä, miten perusterveydenhuollon lähete ei kelpaa erikoissairaanhoitoon tai erikoissairaanhoito palauttaa nuoren perustasolla, joka taas kokee, ettei osaa nuorta auttaa.”
Selitys palveluiden sisällä
Olisiko niin, ettei ruuhkan selitys löydy hyvinvointipalvelujen ja perusopetuksen ulkopuolelta vaan niiden sisältä?
Emme ole onnistuneet vähentämään palvelujen pirstoutumista emmekä siirtämään painopistettä korjaamisesta ehkäisemiseen.
Kun yksikkökoko on kasvanut ja erikoistuneet rakenteet ovat pysyneet ennallaan, organisaatioiden sisälle sekä väliin on jäänyt lisää katveita.
Suurin syy on mielestäni palvelujen kehittämisen tiedonmuodostuksessa, joka on keskittynyt epäkohtiin ja niiden juurisyihin. Olemme olettaneet, että varhainen tunnistaminen, juurisyiden tutkiminen ja erikoistunut hoito rakentavat kestävän perustan uudistamiselle.
Tämä on tuonut hyviä tuloksia yksilön tukemisessa. Mutta verovaroilla järjestettyjen palveluiden kyky vastata lapsiperheiden, lasten ja nuorten arkeen on heikentynyt.
Onnistumiset esiin
Mitä pitäisi tehdä?
Siirtäisin tiedonmuodostuksen painopistettä ongelmista ja epäkohdista ratkaisuihin sekä onnistumisiin. Nostaisimme onnistumiset ja niiden juurisyyt ongelmien rinnalle kaikilla tasoilla.
Havainnollistan esimerkeillä.
Mitä on tehty oikein Etelä-Karjalassa, kun sieltä ei ole tullut samanlaisia uutisia nuorisopsykiatrian ruuhkautumisesta kuin HUS-alueelta tai Pirkanmaalta?
Miksi joissakin kouluissa on huomattavasti keskimääräistä vähemmän tarvetta todeta, että oppivelvollinen ei ole ’koulukuntoinen’?
Miksi yli kymmenen vuotta mielenterveyspotilaan polkua kulkenut nuori alkaa omatoimisesti saneerata lääkitystään ja onnistuu muutamassa vuodessa irtautumaan mielenterveyspalveluista ja rakentamaan arkeaan niin, että iltalukion kursseista tulee kiitettäviä arvosanoja?
Mikä olisi aikaisemmin auttanut häntä selviämään paremmin arkensa karikoissa?
Lapsiperheiden, lasten ja nuorten ratkaisusuuntautuneen palvelukehittämisen oppaaksi esitän Christian Grönroosin oppikirjaa Palvelujen johtaminen ja markkinointi (WSOYpro 2011).
Samoin myöhempää tutkimusta ja keskustelua asiakasohjautuvasta arvon yhdessä luomisesta palveluissa. Ydinkäsitteitä ovat terveydenhuollossakin asiakaskokemus ja -ymmärrys.
Lue myös:
- Digitaalinen teknologia apuna lasten terapiassa
- Yli puolella sijoitetuista lapsista ja nuorista psykiatrinen tai neurokehityksellinen häiriö
- Lasten ahdistuneisuushäiriöiden hoito lastenpsykiatrian yksikössä. Suuri osa voitaisiin hoitaa jo perustasolla
-
- MATTI RIMPELÄ, LKT, emeritusprofessori (Stakes)
- (Artikkeli on julkaistu aikaisemmin 27.8.21 Lääkärilehdessä, 34/2021 vsk 76, s. 1714–1715.)
