(Mikko Majanderin blogi-kirjoitus 24.4. julkaistaan tässä lyhentämättömänä.)
JUHA SIPILÄ PALASI EILEN eduskunnassa ensimmäistä kertaa vaali-illan jälkeen kameroiden eteen ja linjasi, että Keskustalla on ”aika selvä suunta nyt oppositioon. Se on kansan päätös.” Hmm. Millaiseen hallitusratkaisuun Suomessa sitten päädytään, se ei ole enää kansan vaan puolueiden itsensä käsissä, eduskuntaan äänestettyjen voimasuhteiden asettamissa rajoissa.
Keskustakin keikkuu yhä noissa vaihtoehdoissa, joskaan ei ajurin paikalla. Sipilän mukaan vaalivoittajien kesken pitäisi tapahtua ihmeitä, että Keskusta olisi hallitusneuvotteluissa mukana. ”Millaisia ihmeitä?” toimittaja kysyi ja sai vastauksen, joka jätti paljon auki: ”Ne ovat sellaisia, että siellä ei päästä eteenpäin.”
Käytännössä siis selvillä ei ole muuta kuin marssijärjestys. Jos SDP ja Kokoomus eivät löydä yhteistä säveltä, Keskustan palaa täysillä peliin. Ja tämän muut osaavat ottaa siirroissaan huomioon.
”Emme ole ensimmäisenä hinkumassa hallitukseen”, puolueen varapuheenjohtaja (ja miksei potentiaalinen tuleva puheenjohtaja) Katri Kulmuni arvioi heti vaalien jälkeen A-studiossa. Samaan hengenvetoon hän pohti jo hallitukseen menon kynnyskysymykseksi, että koko Suomen täytyy pysyä matkassa.
KANSANVALLAN TUOMIO SIPILÄN hallituksen kakkosversiolle oli musertava. Keskusta ja Kokoomus saivat yhteensä vain 69 kansanedustajaa, Sininen tulevaisuus ei ainuttakaan. Valtaa pitäneen koalition kannatus romahti 31,8 prosenttiin, joka taitaa alhaisuudessaan olla alan Suomen ennätys.
Neljän vuoden takaisella alkuperäisellä perusporvaripohjalla säilyi periaatteessa parlamentaarinen enemmistö, sillä Perussuomalaiset saivat nyt vaaleissa 39 kansanedustajaa. Tällä tuskin on käyttöä. Jussi Halla-ahon puolue ei kesällä 2017 kelvannut enää Petteri Orpon ja Juha Sipilän kumppaniksi, eikä mikään viittaa siihen, että nämä olisivat muuttaneet asiassa mieltään.
Keskustan 18 paikan tappio osoittaa äänestäjien valtavaa pettymystä puolueen politiikkaan, mutta äänestikö kansa samalla Keskustan oppositioon, se on jo kimurantimpi juttu. Kansan tahtoa yhteisten asioiden hoitamiseen voidaan tarkastella monella tavalla.
Vihreät ovat juhlineet suurina vaalivoittajina, ja heidät luetaan mukaan lähes automaattisesti kaikkiin varteenotettaviin hallitusvaihtoehtoihin. Toisaalta Keskustan 31 kansanedustajaa on edelleen puolitoista kertaa suurempi parlamentaarinen mandaatti kuin vihreiden 20 paikkaa. Luulisi silläkin olevan jotain painoarvoa.
RIVIKANSANEDUSTAJAKSI RYHTYVÄ Juha Sipilä korosti eilen tiedotusvälineille saaneensa Oulun vaalipiiristä ison 17 000 ihmisen valtakirjan, jonka aikoo myös kunnialla kantaa. Niin parlamentaarikon tulee tietysti tehdäkin, vaikka henkilökohtainen äänimäärä putosi edellisistä vaaleista melkein puoleen.
Sama koskee yhtä lailla koko puoluetta. Valtakirja kaventui vaaleissa kertaheitolla kolmanneksella, mutta on yhä melkoinen – 424 000 annettua ääntä. Ajetaanko Keskustan korostamaa aluekehitystä parhaiten oppositiosta käsin vai kenties valtiovarainministerin paikalta, jos sellainen sattuisi tulemaan tarjolle hallituskoalition toiseksi suurimmalle puolueelle?
Vaarana toki on, että hallitusyhteistyö vasemmiston kanssa jättäisi kentän auki Perussuomalaisten ja Kokoomuksen muodostamalle oppositiolle. Neljä vuotta on kuitenkin pitkä aika odottaa uuden kannatusnousun palkintoa, jonka kypsymisestä ei nykyisessä poliittisessa kulttuurissamme voi mitenkään olla varma.
Vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkeen SDP oli historiansa heikoimmasta 16,5 prosentin tuloksesta huolimatta halukas hallitukseen, mutta pääministeripuolue Keskusta valitsi toisin. Otollisesta oppositioasemasta käsin sosiaalidemokraatit onnistuivat lihottamaan kannatustaan vain vaivaiset 1,2 prosenttiyksikköä.
Kuka ja mikä takaa, että Keskustan kävisi yhtään sen paremmin?
(VTT Mikko Majander on poliittisen historian dosentti Helsingin yliopistossa, aktiivinen yhteiskuntakeskustelija ja tutkijana ajatuspaja Magmassa.)
