Vain yhdellä maalla on etuoikeus luoda maailman kysytyintä valuuttaa. Tämä etuoikeus antaa Yhdysvalloille laajemman talouspoliittisen liikkumavaran kuin muille maille. Dollarikeskeisen rahajärjestelmän ongelmat ovat tulleet ajan myötä yhä ilmeisemmiksi, ja monet maat pyrkivätkin nyt vähentämään riippuvaisuuttaan dollarista. Mutta onko dollarijärjestelmälle vaihtoehtoja?
Yhdysvaltain dollari on kansainvälinen reservivaluutta. Tämä tarkoittaa, että dollari on yliedustettuna kansainvälisessä kaupassa, valuuttamarkkinoilla, rahoitussopimuksissa ja keskuspankkien varannoissa suhteutettuna Yhdysvaltojen talouden merkitykseen. Keskeisten resurssien, kuten öljyn, myynti dollareissa on myös dollarihegemonian tärkeä kulmakivi. Kansainvälistä rahajärjestelmää voikin luonnehtia globaaliksi dollarijärjestelmäksi. Yhdysvallat hyötyy tästä järjestelmästä monella tapaa. Se pystyy esimerkiksi ostamaan haluamansa tuontituotteet maailmalta omalla valuutallaan, jota sen oma keskuspankki laskee liikkeeseen. Muut maat taas joutuvat hankkimaan dollareita ostaakseen useita keskeisiä tuontituotteita kuten ruokaa, lääkkeitä tai tuotantohyödykkeitä. Yhdysvallat pystyy siis haalimaan itselleen enemmän oikeita resursseja kuin muut maat.
Dollarin hegemoninen asema maailmantaloudessa on osittain jäänne toisen maailmansodan jälkeisestä Bretton Woods-järjestelmästä. Vuonna 1944 44 maata kokoontui Bretton Woodsiin New Hampshiressa sopimaan sodanjälkeisen rahajärjestelmän peruspilareista. Neuvottelut keskittyivät kahden maan – Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian – ehdotuksiin. Yhdysvaltoja edustanut Harry Dexter White halusi varmistaa dollarin keskeisen aseman, kun taas Iso-Britanniaa edustanut John Maynard Keynes ajoi aidosti globaalia valuuttaa, bancoria, joka ei olisi sidottu yhteenkään kansallisvaltioon. Whiten ehdotus voitti, ja kansainvälinen rahajärjestelmä ankkuroitiin dollariin, jonka arvo puolestaan sidottiin kultaan. Vaikka Bretton Woods-järjestelmä hajosi 1970-luvulla kultakannasta luopumisen myötä, dollarin status hallitsevana kansainvälisenä reservivaluuttana säilyi.
Dollarihegemonian selviytyminen ei ole sinänsä yllättävää, sillä rahajärjestelmissä on aina polkuriippuvuuksia. Polkuriippuvuus tarkoittaa, että aiemmin tehdyt institutionaaliset ratkaisut vaikuttavat myöhempään toimintaan. Vaikka rahajärjestelmän instituutioihin tulisi muutoksia, voi sen toiminnassa olla siis itseään ruokkivia tai ylläpitäviä piirteitä. Esimerkiksi vaikka Yhdysvaltojen merkitys maailmankaupassa on vähentynyt viime vuosikymmeninä, kaupan rahoitussopimukset ja velat ovat edelleen hyvin usein dollareissa. Tämä sitouttaa maita dollareiden käyttöön. Tietyt maat ovat myös kerryttäneet vuosien saatossa valtavia dollarivarantoja, joista luopuminen ei ole yksinkertaista. Myös Yhdysvaltojen sotilaallinen, poliittinen ja taloudellinen valta ylläpitävät nykyistä järjestelmää.
Viime aikoina on kuitenkin näkynyt orastavia merkkejä dollarihegemonian hiipumisesta. Esimerkiksi dollareiden osuus keskuspankkivarannoista on laskenut noin 70 prosentista 60 prosenttiin viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Erityisesti BRICS-maat (eli Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka) ovat lähteneet aktiivisesti haastamaan dollarihegemoniaa. Brasilian presidentti Luiz Inácio Lula da Silva on kertonut pohtivansa joka ilta ”miksi kaikkien maiden täytyy käydä kauppaa dollareissa”. BRICS-maat sopivatkin viime elokuussa vähentävänsä dollarien käyttöä keskinäisessä kaupassaan. Kun puhutaan kansainvälisestä rahajärjestelmästä, geopolitiikka ei ole kaukana. Yhtäältä Yhdysvallat on enemmissä määrin sulkenut geopoliittisia vastustajiaan ulos kansainvälisestä rahajärjestelmästä. Toisaalta Yhdysvaltojen keskuspankki Fed auttaa vain harvaa keskuspankkia anteliailla swap-linjoilla, joiden kautta ne saavat dollareita. Swapit ovat vaihtosopimuksia, joissa keskuspankit vaihtavat keskenään omaa valuuttansa toiseen. EKP kuuluu niiden viiden keskuspankin valikoituun joukkoon, jolla on pysyvä ja rajaton swapsopimus Fedin kanssa.
Monet maat pyrkivät nyt vähentämään riippuvaisuuttaan dollareista. Tämä on ymmärrettävää, sillä dollarijärjestelmän ongelmat ovat tulleet ajan myötä yhä ilmeisemmiksi. Dollarijärjestelmä on pohjimmiltaan epäsymmetrinen, mikä ruokkii epävakautta globaalissa taloudessa. Vanhan sanonnan mukaan kun Yhdysvallat aivastaa, muu maailma saa flunssan. Vuonna 2007 alkanut finanssikriisi levisi maailmanlaajuisesti, koska moni finanssi-instituutio ympäri maailmaa on sidottu osaksi dollarijärjestelmää. Sen lisäksi, että Yhdysvalloissa alkaneet kriisit leviävät helposti maailmalle, Yhdysvaltojen keskuspankin (Fed) rahapolitiikka ruokkii usein kriisejä muualla. Kun Fed laski 2007–2008 finanssikriisin jälkeen ohjauskorkoja elvyttääkseen USA:n taloutta, pääoma virtasi globaaliin etelään korkeampien korkotuottojen perässä. Kun Fed vuorostaan aloitti koronnostot keväällä 2022 vastatakseen inflaatioon Yhdysvalloissa, näiden maiden velkataakka kasvoi merkittävästi. Köyhimpien maiden velanhoitokustannukset ovat nyt korkeimmillaan neljännesvuosisataan. 60 prosentilla näistä maista on velkojenmaksuongelmia tai korkea riski joutua niihin. Käynnissä on uusi kolmannen maailman velkakriisi. Vaikka tämä ei ole yksinään dollarijärjestelmän syytä, sillä on merkittävä epävakauttava rooli. Fedin mandaatti ohjeistaa sitä keskittymään Yhdysvaltojen taloudellisiin indikaattoreihin, eikä sillä ole institutionaalista velvoitetta pohtia rahapolitiikan vaikutuksia muuhun maailmaan. Toisaalta muiden talousalueiden keskuspankit tasapainottelevat usein oman alueen tarpeiden ja Fedin rahapolitiikan välillä. Järjestelmä on siis pohjimmiltaan epäsymmetrinen.
Mutta onko dollarijärjestelmälle vaihtoehtoja? Tuleeko dollarin tilalle euro, Kiinan renminbi vai kenties bancor? Vaikka dollarin merkitys on hiipumaan päin, sille ei ole vielä merkittävää kilpailijaa. Jotta eurosta voisi tulla keskeisempi valuutta kansainvälisesti, se vaatisi enemmän europohjaisia arvopapereita, erityisesti euroalueen yhteisiä velkakirjoja. Jotta renminbistä taas voisi tulla uusi avainvaluutta, Kiinan täytyisi mahdollistaa renminbien laajempi kulkeutuminen muun maailman käyttöön, esimerkiksi vapauttamalla pääomavirtoja. On kuitenkin tärkeä tunnistaa, että monet dollarijärjestelmän ongelmat kumpuavat siitä, että kansallinen valuutta toimii samanaikaisesti kansainvälisenä valuuttana. Samankaltaisia ongelmia ilmenisi siis myös renminbi-keskeisessä järjestelmässä.
Kansainvälisen rahajärjestelmän keskiössä voisi myös olla aidosti globaali valuutta. Nykyisessä geopoliittisessa limbossa bancor-järjestelmä vaikuttaa kuitenkin kaukaiselta. Bancoria odotellessa rahajärjestelmään voisi kuitenkin jo nyt tehdä progressiivisia muutoksia. Esimerkiksi maiden erityisnosto-oikeuksien (special drawing rights) lisääminen IMF:n kautta mahdollistaisi asteittaisen siirtymisen pois dollarijärjestelmästä. Erityisnosto-oikeudet takaavat tiettyjen valuuttojen saannin ja eri valuuttojen osuuksia päivitetään ajan myötä riippuen niiden merkityksestä globaalissa taloudessa. Kun maailmantaloudesta tulee yhä moninapaisempi, erityisnosto-oikeudet heijastavat taloudellisen mahdin jakautumista globaalisti. Lisäämällä erityisnosto-oikeuksia köyhemmillä mailla olisi enemmän kovaa valuuttaa käytössään, mikä mahdollistaisi niiden teollistumisen ja jopa ekologiset siirtymät aiheuttamatta viimeaikaisia maksuongelmia. Pitkällä tähtäyksellä erityisnosto-oikeuksien laajempi käyttö mahdollistaisi hallitumman siirtymän pois dollarijärjestelmästä, jossa yksi valuutta dominoi globaalia taloutta.
Kirjoittaja: Niina Kari.
Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hän työskentelee Suomen akatemian rahoittamassa ”Kuinka ylittää tendenssit kohti kauppasotia? Monimenetelmällinen tutkimus kansainvälisen selvitysunionin institutionaalisista suunnitelmista”-tutkimusprojektissa.
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin 6.5.2024 Vasemmistofoorum -verkkosivuilla. Uudelleenjulkaisulle on saatu lupa.
