Ay-liikkeen esivaiheissa teollistuvassa Euroopassa käsityöläispajojen työntekijät pyrkivät yhdessä sopimaan taksan, jonka alle ei työskennellä ja pyrkivät myös levittämään sen ensin omalle paikkakunnalleen ja sitten niin laajalle kuin mahdollista. Suomessakin jo 1900 -luvun alkuvuosina vahvat ammattialat saivat ajoittain sovittua sekä erillisiä työpaikkoja että joitakin kaupunkeja koskevia yhteisiä sopimuksia työnantajien kanssa. Valtakunnalliset eri alojen työehtosopimukset vakiintuivat toisen maailmansodan jälkeen.
Esimerkiksi leipomotyöläisten yksittäisissä työpaikoissa kamppailemat sopimukset ja edut levisivät paikkakunnalla ja vähitellen vakiintuivat alan työehtosopimukseen. Vanhimmat pykälät juontuivat vuonna 1907 Elannon leipätehtaalla tehtyihin paikallisiin ratkaisuihin. Työnantaja maksama työvaatetus saatiin aikaan ensin paikallisesti Turussa vuonna 1953.
Vuosikymmenien aikana kehittyneet monimutkaiset suulliset ja kirjalliset yrityskohtaiset ja liittojen väliset sopimukset muodostivat turvajärjestelmän työntekijöille ennen yleissitovuutta. Tämä vahvojen työpaikkojen ”itsellisyys” oli toisaalta omiaan hidastamaan yleisen sopimusturvan kehittymistä, koska ne kykenivät huolehtimaan ansioistaan eikä heillä ollut suurta tarvetta yleiseen sopimukseen. Helsingin Kauppiaiden maksama palkka saattoi olla kaksin- tai kolminkertainen verrattuna maakuntien lihateollisuusyritysten palkkatasoon vielä 1960-luvun loppuvuosina.
Sodan jälkeisinä vuosina työmarkkinoiden keskusjärjestöt yleensä solmivat raamisopimukset, joiden pohjalta liitot tekivät omat sopimuksensa. Laajojakin sopimuksia tehtiin liittojen välillä ja niiden allekirjoittajiksi pyrittiin saamaan myös sellaiset yritykset, jotka eivät kuuluneet työnantajaliittoihin. Esimerkiksi leipomoalan sopimuksessa allekirjoittajina saattoi olla yli sata yksittäistä leipomoa.
Yleissitovan järjestelmän syntyä ja taustaa
Ensimmäinen työehtosopimuslaki tuli vuonna 1924 ja sen pohjalta tehdyssä uudistuksessa vuonna 1946 kehittyi erityinen työtuomioistuin. Vuoden 1970 työsopimuslakiin kirjattiin, että yleissitovat työehtosopimukset muodostavat lakisääteisen minimitason, jota kaikkien – myös järjestäytymättömien – työnantajien tulee noudattaa. Työehtosopimusta on pidetty kattavana, kun sen allekirjoittaneiden työnantajien palveluksessa on yli puolet alan työvoimasta. Tämä raja muodostui korkeimman oikeuden vuonna 1974 tekemällä päätöksellä.
Järjestäytymisen astetta on aika ajoin punnittu. Esimerkiksi yhdessä kuorma-autoalan oikeuskiistassa työnantaja kiisti lomapäiviin liittyvän maksuvelvollisuutensa vetoamalla siihen, ettei kuorma-autoalan sopimus ole yleissitova. Vuoden 2001 uusi työsopimuslaki selvensi asiaa ja poisti ehdottoman 50 prosentin kattavuusvaatimuksen. Nykyään työehtosopimuksien yleissitovuuden vahvistaa työministeriön yhteydessä toimiva yleissitovuuden vahvistamislautakunta, joka saatuaan sopijaosapuolilta tiedon jäsenmääristä, ratkaisee sopimuksen sitovuuden.
Jatkuvien perinteisten työpaikkakohtaisten liikkeiden avulla saavutetut paikalliset palkankorotukset ja muut edut usein siirtyivät pienellä viiveellä työehtosopimuksiin, vaikkakin naisvaltaisia matalapalkka-aloja syrjivästi. Varsinaisten palkankorotusten lisäksi parannuksia toivat 1970 – 1980- luvuilla keskusjärjestöjen johdolla sovitut erorahajärjestelmä, vuosiloma-, työajanlyhennys, sairausajan palkat ja monet muut vastaavat korvaukset. Palkkojen osuus kansantulosta nousi ja tasa-arvoisuus yhteiskunnassa eteni.
Kun kettu pääsi kanatarhaan – kolmekymmentä vuotta puolustustaistelua
Suuri käänne alkoi 1980-luvun lopulla rahamarkkinoiden vapautuessa. 1990-luvun suuri lama, vapaakauppa ja työvoiman ylitarjonta käänsivät yhteiskunnallisia voimasuhteita työnantajien hyväksi.
Vuonna 1991 STK:n julkaisi 14-kohtaisen tavoitelistan, joka nimettiin ”STK:n saatanallisiksi säkeiksi”. STK vaati muun muassa yleistä viiden prosentin palkanalennusta, lomarahojen poistoa, yleissitovuuden romutusta, alennuksia työnantajamaksuihin, vuosityöajan pidentämistä 50 tunnilla ilman palkkakompensaatiota, työttömyysturvan heikennyksiä jne. ”Luin paperimme ja kysyin, haluttiinko sitä kommentoida, mutta vastapuoli ei saanut järkytykseltään vuoropuhelua aikaiseksi”, STK:n johtaja Tapani Kahri muisteli. Työntekijät onnistuivat kuitenkin säilyttämään työehtosopimusten yleissitovuuteen voimakkailla vastatoimillaan.
Työnantajien strategiaksi muodostui sopimusshoppailun, organisaatiomuutosten, ulkoistamisten, vuokratyövoimakäytön ja pakkoyrittäjyyden avulla rakentaa toisenlaisia väyliä, joilla kiertää työehtosopimusten yleissitovuutta ja ay-liikkeen voimaa.
Yhä useammalla alalla töitä siirretään alihankkijoille, joiden työntekijät kuuluvat usein toisen liiton ja huonomman sopimuksen järjestämisalaan. Ulkoistaminen on edesauttanut työvoiman hinnan alentamista. Pienten alihankkijoiden työntekijöiden mahdollisuudet vastustaa työnantajan yksipuolista sanelua ovat heikommat, joten niissä ”sopiminen” on usein merkinnyt sopimustason huonontumista. Myös määräaikaisten ja vuokratyöntekijöiden käyttö mahdollistaa työntekijäin palkkatason laskemisen. Lisäksi monella alalla keinotellaan ulkomaisen työvoiman tietämättömyydellä ja teetetään töitä alle työehtosopimuspalkkojen.
Suomalainen pienyrittäjä ja palkansaaja ovat monessa mielessä erilaisessa asemassa, koska sopimusturva on kehittynyt hyvin eritahtisesti. Työssäkäyvillä on yleissitovan työehtosopimuksen suoja. Palkkatyöläisstatuksen ja oikeuden sen turvaamiin sosiaalietuuksiin voi menettää, jos on liian pitkään pois työelämästä tai alkaa yrittäjäksi. Kilpailu työstä pakottaa pienyrittäjiä laskemaan taksoja, eikä monikaan saa sellaisia korvauksia työstään, että niihin sisältyisivät todelliset kustannukset tai riittävän eläketurva. Osa pienyrittäjistä keikkuukin jo köyhyyden rajoilla. Yrittäjäeläke ja yrittäjän työttömyysturva kertyvät huonosti ja ovat vaikeasti saavutettavia.
Eikä mikään riitä
Työnantajat ovat viimeisten vuosikymmenien aikana kyenneet rakentamaan laajan ja monipuolisen keinovalikoiman, jolla työntekijöiden asemaa ja etuja on kyetty heikentämään ja yleissitovuuden kartellia kyetty kiertämään, mutta sekään ei tunnu riittävän. Sipilän hallituksen aikana työnantajien tavoitteet olivat miltei sanasta sanaan samat kuin 1990-luvun alun ”saatanallisissa säkeissä” ja työnantajaliittojen tähtäimessä on edelleen yleissitovuuden lopettaminen eräänlaisena lopullisena iskuna ay-liikkeen voimalle ja yhtenäisille palkkataksoille.
Työnantajain Keskusliitto ei enää solmi keskitettyjä valtakunnallisia palkkasopimuksia. Puunjalostusteollisuuden työnantajat ovat irtautuneet valtakunnallisesta sopimustoiminnasta. Teollisuusliiton vastaneuvottelijat ovat irtautumassa sopimustoiminnasta perustamalla erillisen liiton yleissitovuuteen sitoutuville ja toivomalla, ettei jäsenyrityksiä liity uuteen järjestöön riittävästi. Työnantajien päätunnuksena on nyt paikallisen sopimisen suosiminen, jota he vastustivat kuin spitaalista 1970- ja 1980 -luvuilla. Työvoiman ylitarjonta, vapaakaupan uudet haasteet ja kieltä osaamattoman vierastyövoiman alipalkkaus ovat lisänneet työnantajaliittojen itseluottamusta ja röyhkeyttä. Ne arvelevat voivansa helposti selvitä paikallisella sopimisella.
Projektin ajoitus
Erityisen tympeää on tietenkin projektin ajoitus. Työnantajilla on todellakin häpyä rakentaa suuri yhteiskunnallinen konflikti hetkeen, jolloin pandemia rasittaa yhteiskuntaa, koko järjestelmää, työtekevien ihmisten taloutta ja hallinnon kantokykyä. Päinvastoin juuri silloin on hyvä ajaa lakkotilanne päälle ja testata liittojen voimaa. Siinä on meille esimerkkiä hyvin ajoitetusta luokkataistelusta. Voin vain kuvitella kaikkien tuntemieni ay-aktiivien tuntemuksia, kun he pohtivat mahdollisen lakon organisointia syksyllä tilanteessa, jossa miltei joka perheessä joku on ollut lomautettuna ja raha tiukalla.
Rakennusalan esimerkki
Jos todella työnantajaliittojen ja oikeiston unelmat toteutuisivat, rakennusala tarjoaa meille kurkistusikkunan sellaiseen työelämään, jossa katteet saadaan pääasiassa työvoiman hintaa alentamalla. Pitkät alihankintaketjut, joiden loppupäässä on usein puolirikollisia yrityksiä ja liki orjatyövoiman asemassa olevaa ulkomaista työvoimaa sekä jatkuvat laatuongelmat ovat olleet nyt tapetilla sekä koronaepidemian että rakentamisen laatuongelmien takia. Kun kilpailu alalla on kovaa, urakan voittajat jopa julkisissa merkittävissä kansallisissa kohteissa ovat kärähtäneet kerta toisensa jälkeen laittomista toimistaan. Yrittäjä, joka ei lähde tähän mukaan, häviää urakkakilpailun. Kilpailu työvoiman hinnoilla tuottaa aina kaksi ilmiötä: puolirikollisen alustodellisuuden ja hitaan tuottavuuden kasvun, usein lisäksi myös kehnon tuotteen.
Uutisissa on ollut esillä koronatapausten leviäminen eri maiden telakoilla ja lihatehtaissa, joissa ahtaasti majoitettu ja alipalkattu vierastyövoima altistuu epidemialle. Kyse ei todellakaan ole ”alemman sosiaaliryhmän” ymmärtämättömyydestä vaan halpatyövoimaan kuuluvista rakenteellista ongelmista. Suomalaisissa lihatehtaissa ei ole ollut vastaavia ongelmia yhtä laajasti, koska niissä on hyvin organisoitu työsuojelujärjestelmä ja pääosin vakituinen henkilökunta.
”Teidän palkkanne eivät laske”
Työnantajaliittojen ja oikeiston edustajat ovat selittäneet, ettei tarkoitus ole laskea palkkoja, vaikka yleissitovuus purettaisiinkin. Klassinen menetelmä laskea palkkatasoa on kohdistaa uudet järjestelyt vain uusille työntekijöille. Tämä aikaansaa jatkuvan konfliktin ja estää työntekijöiden yhteistoimintaa.
Työnantajat eivät ensimmäiseksi varmaankaan kävisi vahvojen ay-yksiköiden kimppuun, joten heitä rauhoitellaan: ”tämä ei koske teitä”. Lauseen sanomatta jäänyt merkitys on kuitenkin, että tämä ei koske teitä VIELÄ. Jos yleissitovuus onnistutaan purkamaan, seurauksena on töiden siirtyminen yhä useammin yksiköille, joissa ei ole edes paikallista sopimusta vaan yksipuolinen saneluvalta. Siksi ongelma valitettavasti koskee kaikkia työntekijöitä ja tarvitaan sellaista solidaarisuutta, jossa heikompia ja pieniä työpaikkoja puolustetaan. Tämä asia tulisi tähdentää työpaikoilla ja ammattiliittojen medioissa selkeästi.
Toinen puoli on sitten niin sanottu työsuhteessa vakiintunut käytäntö, josta on netissäkin kymmeniä sivuja oikeustulkintoja. Suomalainen sopimuskäytäntö tuntee varsinaisen henkilökohtaisen työsopimuksen osana laajan määrän niin sanottuja hiljaisia sopimuksia, joita nimitetään työsuhteessa vakiintuneeksi käytännöksi. Oikeudessa voidaan riidellä vaikkapa, onko esimerkiksi kaksi vuotta jatkunut tauko kello 12.00 sellainen vakiintunut ehto, jota työnantaja ei voi yksipuolisesti muuttaa ilman irtisanomisaikaa ja taloudellis-tuotannollisia perusteita. Voimme vain kuvitella tilannetta, jossa työntekijän tauotus, palkat tai mitkä tahansa muut työehdot käytäisiin läpi käräjäoikeuksissa ja kuinka se lisäisi toimitsijoiden työtaakkaa kaikissa liitoissa.
Eli eivät ne palkat varmaankaan heti laske. Klassinen menetelmä laskea tasoa on kohdistaa uudet järjestelyt vain uusille työntekijöille. Tämä rauhoittaa vakiväkeä ja aikaansaa myös jatkuvan konfliktin henkilökunnan keskuuteen. Ja rauhoittaa hyväksymään uuden systeemin, kun on tämä lama ja pandemiakin…Iskut tulevat sitten myöhemmin.
Spekulaatioita tulevasta
Tulevaisuus pitää aina sisällään rajujen ja yllättävien käänteiden mahdollisuuden. Pidän kuitenkin todennäköisenä, että työpaikoilla tullaan edelleen tekemään jopa kohtuullisia sopimuksia, joissa vahvistetaan nykyiset ehdot ja ammattiyhdistysliikkeen paikallistason toiminta saattaa jossain jopa parantua.
Toisaalta myös laajempaan sopimustoimintaan tullaan pyrkimään ja oletettavasti siinä myös onnistutaan. Yhä useampi ammattiyhdistysaktiivi ymmärtää, että jos naapuriyritykseen sallitaan palkkojen alennusmyynti, se luikertelee omaankin taloon jotain kautta. Ay-liikkeen yhdistyneellä voimalla myös yleissitovuus kyettäneen säilyttämään, mikäli liitot ja isojen työpaikkojen yhdistykset niin haluavat ja löydetään tarvittaessa järkevät työnlainsäädännölliset muutokset. Suuret haasteet odottavat kuitenkin liittoja. Niiden rohkeutta ja taitoa selvitä tilanteesta tarvitaan nyt ja ne punnitaan myöhemmin isolla vaa`alla.
Paineet parantaa työlainsäädäntöä lisääntyvät ja Marinin hallitus joutunee vielä kovenevan pommituksen kohteeksi. Minimipalkkalaki, sopimusshoppailun hillitseminen, kanneoikeus ja tulkintaetuoikeus liitoille ovat todella tarpeen uudessa tilanteessa.
Jos nykyiset hyvinvointivaltion edut näyttivät 1960-luvulla lähes epäuskottavalta utopialta, niin nykyään useimmat palkkatyöläiset pitävät niitä itsestäänselvyyksinä ja luonnollisina oikeuksina. Oma kokemukseni on, että ihmiset lähtevät liikkeelle erityisen rivakasti niissä tilanteissa, joissa olemassa olevia etuja pyritään heikentämään ja onnistuneet torjuntakamppailut ovat avanneet oven rohkeudelle myös uusien etujen hankkimiseen.
Tulevaisuus on avoin, mutta onneksi meillä on tuhansia, ellei kymmeniä tuhansia työpaikkojen aktiiveja, yhtenäisiä työpaikkojen yksiköitä, ammattiliittoja, osaavia tutkijoita ja tasa-arvoa arvostava yhteiskunnallinen mielipide.
Tulevaisuuden toimiva yhteiskunta ei ole matalien palkkojen bulkkituotantoa tai pikkurikollisuuden ja korruption banaanivaltio, vaan säädelty ja tasa-arvoisesti ihmisiä kohteleva hyvinvointivaltio.
- Filosofian tohtori Päivi Uljas on historiantutkija ja kansalaisliikkeiden aktivisti.
