Unkarilais-kanadalainen lääkäri Gabor Maté on kirjoittanut monia hyvin myyneitä kirjoja terveydestä. Vuonna 2022 ilmestyi hänen yhdessä poikansa Danielin kanssa kirjoittama The Myth of Normal (Normaaliuden myytti). Teoksen alaotsikko on Trauma, Illness & Healing in a Toxic Culture (Trauma, sairaus ja tervehtyminen myrkyllisessä kulttuurissa).
Alaotsikko antaa jo vinkkiä kirjan kritiikistä aikamme elämäntapoja ja yhteiskunnallista mallia kohtaan. Perusidea on että melkein kaikki meistä ovat kokeneet traumoja joko jo lapsuudessa tai myöhemmin ja näiden traumojen vaikutus käyttäytymiseemme sekä sairauksiin on merkittävä.
Maté on itsekin kokenut lapsuudessaan hyvin traumaattisia tilanteita, hän kun syntyi juutalaiseen perheeseen vuonna 1944 fasistisessa Unkarissa ja pakeni sitten perheensä kanssa kommunistisesta maasta vuonna 1956.
Maté on tutkinut traumapotilaita itse sekä siteeraa kirjassaan useita tutkimuksia.
Miten kirja perustelee otsikon mukaista johtopäätöstä että normaalius on myytti, josta pitäisi oikeastaan päästä eroon tullaksemme oikeasti terveiksi?
Isot traumat, jotka johtuvat (yleensä lapsuuden) traagisista tapahtumista (esim. väkivalta, vaikea avioero, lapsen hyväksikäyttö jne.) ovat enemmän esillä oleva asia, mutta traumat ”pienellä t-alkukirjaimella” ovat jokapäiväistä arkea: ahdistelu, hyljeksintä, kovasanainen arvostelu tai se että vanhemmat eivät luo riittävää emotionaalista kontaktia lapseen. Jopa liiallisesti medikalisoitu synnyttäminen (mm. keisarinleikkauksia tehdään kirjan mukaan nykyään monissa maissa lähes joka toisessa synnytyksessä vaikka lääketieteellinen tarve olisi vain 10-15% synnytyksistä) voi johtaa traumoihin. Maté lainaa Peter Levinen traumadiagnoosia: ”Trauma on kontaktin menetys – kontaktin omaan itseemme, perheeseemme ja ympäröivään maailmaan. Tätä menetystä on vaikea huomata, koska se tapahtuu hitaasti ja me sopeudumme siihen muutokseen.”
Traumatisoitunut ihminen alkaa yleensä vähätellä itseään tai sitten joissain tapauksissa sulkeutua kuoreensa pitäen itseään muita ylempänä jotta ei tarvitsisi kohdata häpeää omista ongelmistaan. Narsistit ovat usein traumasta kärsiviä ihmisiä. Maté ottaa näistä esimerkeiksi poliitikkoja, kuten lapsuudessaan äärimmäisen kovien isien käsittelyssä paljon kärsineet Donald Trump ja Justin Trudeau (Kanadan pääministeri). Lapsuuden traumasta kärsinee myös sitkeydellään ylpeilevä Hillary Clinton, jonka vanhemmat opettivat kovakätisesti ettei saa olla pelkuri eikä valittaa (niinpä hän mm. syytti itseään miehensä uskottomuudesta). Kirjoittaja toteaa että trauma tuottaa kärsijälleen maailmankuvan, joka on täynnä kärsimystä, pelkoa ja epäluuloa.
Kirjassa on useampia esimerkkejä Matén omista sekä muista tutkimuksista, joissa vakavastikin (jopa syöpään) sairastuneet henkilöt ovat parantuneet kun heidän traumaansa on hoidettu.
Vallitseva elämänmalli korostaa kovuutta; tunneherkkyyttä pidetään huonona. Herkkyyden ja heikkouden kieltäminen ajaa nuoret ihmiset hakemaan pakokeinoja tyhjän tuntuiselta elämältä: voimakkaasti stimuloivat pelit, taustamelu, raju sosiaalinen käyttäytyminen, tavaroiden ostamisvimma ja huumaavat aineet. Yritysmaailma on tarttunut tilaisuuteen ja kohdistaa mainontaa erityisesti lapsille. Joel Bakan toteaa kirjassaan Childhood Under Siege suoraan lapsille osoitetun mainonnan volyymin kasvaneen vuodesta 1983 vuoteen 2010 150-kertaiseksi. Onnellinen elämä löytyy tavarasta? Mitä ilmeisimmin ei, kun tietää miten paljon lasten ja nuorten psyykkiset ongelmat ovat lisääntyneet viime vuosina. Vanhemmatkin ovat ”syypäitä”, koska he usein keskittyvät älypuhelimeensa enemmän kuin lapsiinsa. Lapset pannaan katsomaan televisiota tai pelaamaan pelejä, ja tutkimusten mukaan tämä saattaa tehdä lapsista (ja vastaavanlaisista aikuisistakin) käytökseltään autistisen kaltaisia.
Koulutusjärjestelmä, joka keskittyy liialti valmentamaan ihmisiä työelämään eikä elämään, saa osansa kirjan kritiikistä. Kun tähän lisätään kilpaileminen, niin tulos on huono: Lapset oppivat hakemaan palkintoja ja muiden ylistystä, mutta eivät itse kehity. Maté ottaa tässä kohtaa hyväksi esimerkiksi suomalaisen koulun, jossa lapset oppivat leikkimällä ja kokeilemalla. Toivottavasti havainto pitää edelleen paikkansa.
Yhteiskuntakriittisen kappaleen alkuun lainataan Aldous Huxleyn klassikkoa Uljas uusi maailma: “And that,” put in the Director sententiously, “that is the secret of happiness and virtue—liking what you’ve got to do. All conditioning aims at making people like their inescapable social destiny.”
(”Ja se”, sanoi johtaja tunnollisesti, ”se on onnen ja hyveen salaisuus – pitää siitä, mitä sinun täytyy tehdä. Kaiken ohjauksen tarkoituksena on saada ihmiset pitämään väistämättömästä sosiaalisesta kohtalostaan.”
Aikamme on hypermaterialistisen, konsumeristisen kapitalismin aikaa. Meidät ohjataan täyttämään tähän tarvittava sosiaalinen roolimme ja siihen määrätyt luonteenpiirteet. Maté on tehnyt yhteistyötä Ulf Caapin, entisen IKEA-johtajan kanssa, joka oli tajunnut että hänen työroolinsa oli täysin vastakkainen hänen autenttisen itsensä kanssa. Caap on todennut eläneensä 40 vuotta hulluutta, ajatellen vain menestymistä työssä eikä ollenkaan omia tarpeitaan. Näin järjestelmä toimii: ihmisten tehtävä on olla odotusten mukaisia, omaksua luonteenpiirteet ja asenteet, jotka ylläpitävät vallitsevaa kulttuuria. Tämä on ”normaalia” (”Human nature”).
Maté luettelee sitten vallitsevan kulttuurin vaatimukset:
- omasta itsestä irrottautuminen (välineinä mm. kasvatus, koulutus, sosiaaliset sopeutumisvaatimukset, ulkonäkövaatimukset)
- kuluttamisen nälkä (meille syötetään tarpeita, joita emme oikeasti tarvitse: ”Mainostajan ei tarvitse tietää miksi tuote on ok vaan mikä ostajassa on vialla, jotta hän haluaa ostaa sen”.)
- hypnoottinen passiivisuus (lapsuudesta lähtien meidät ohjelmoidaan sopeutumaan ja olemaan kyselemättä tai ylittämättä sopivan käytöksen rajoja)
Kirjassa esitetään vielä kiinnostavia näkökulmia addiktioista. Yleensä sanotaan että addiktion aiheuttavat huonot valinnat tai sairaus, mutta Maté esittää että useimmissa tapauksissa henkilöllä on sellainen tausta että hänellä ei ole juuri muuta vaihtoehtoa. Addiktoituminen on keino suojautua lapsuuden traumojen tai aikuisuuden stressin aiheuttamilta kärsimyksiltä. Huumeet ovat keino paeta sellaiseen hyvää oloon, jota ei ole saanut tuntea. Usein taustalla on lapsuudessa koettu trauma, joka johtaa hakemaan turvaa ”aineista”. Kirjoittajan mukaan useimmille ihmisille oikeastaan mikään huume sinänsä ei aiheuta riippuvuutta. Riippuvuus syntyy vasta, jos tarve on riittävän kova.
Myrkyllisestä kulttuuristamme tulee lisää valaisevia esimerkkejä: Elämä materialistisessa kapitalistisessa kulttuurissa on erittäin stressaavaa, mutta meille sanotaan että kaikki ongelmat ovat itseaiheutettuja. Uusliberalismi on tehnyt elämästä entistä epävarmempaa ja turvattomampaa, ihmisillä ei ole monissa tapauksissa mahdollisuutta vaikuttaa omaan elämäänsä (talouskriisit, työpaikkojen vähennykset, elinkustannusten nousut jne). Pelko esim. työpaikan menettämisestä on arkipäivää nykymaailmassa. Tämä lisääntynyt stressi vaikuttaa myös tuleviin sukupolviin, sillä stressaantunut äiti lisää tutkimusten mukaan lapsensa stressihormonitasoa ja se taas lisää riskiä tuleviin sairauksiin. Matén rohkeahko johtopäätös on että kapitalismi tuottaa juuri sitä mihin se pyrkiikin eli eriarvoisuutta ja demokratian alasajoa. Tähän lisätään vielä yhteisöllisyyden puuttuminen, kun jokaisen tulee ajaa omaa etuaan. Ihmisen terveen elämän perustarpeita ovat kuitenkin yhteisöön kuuluminen, autonomia eli oman elämän hallinta, osaaminen, aito itsetunto, luottamus ja tarkoituksellisuus.
Ympäristöongelmista, kuten ilmastomuutoksesta, kirjassa myös puhutaan ja varoitetaan niiden vaikutuksesta niin fyysiseen kuin psyykkiseen terveyteen. Tiukimman kommentin maailman (yritys)johtajista antaa kirjaan haastateltu endokrinologi Rob Lustig: ”Eivät he halua sinun kuolevan, he haluavat vain sinun rahasi. He eivät vain välitä, jos se tappaa sinut.” (Lustig syyttää yrityksiä ihmisten tahallisesta addiktoimisesta tavaroihin ym. vaikkapa taitavasti suunnitellun ”neuromarkkinoinnin – neuromarketing” avulla.)
Maté esittää kirjan lopuksi ehdotuksia miten pääsisimme tervehtymään, pois ”normaalista”. Hänen mukaansa meillä on onneksi voimavarat parantua omista traumoistamme ja selviytyä. Usein se tosin vaatii jonkin dramaattisen asian, joka käynnistää parantumisen.
Esitetään neljä terveen elämän peruspilaria: Autenttisuus, Vapaasti otettu tai saatu vastuu itsestä, Terve viha (lyhytaikainen vihan ilmaisu helpottaa kummasti), Hyväksyntä (että juuri tämä hetki tai tunne tms. on näin ja sen kanssa tulee elää). Näiden lisäksi mainitaan myötätunto eri muodoissaan ja sitten myöhemmin kirjassa nostetaan potentiaalina mukaan Aktivismi ja Jonkin asian ajaminen (”Advocacy”).
Mitä taas tulee kulttuurimme ja yhteiskuntamme parantamiseen, sen suhteen kirjoittaja ei ole varma miten se voisi onnistua. Hän toteaa kuitenkin että päästäksemme eroon illuusioista, meidän tulee kohdata ja avata ne. Kirjailija James Baldwinia lainataan: ”Elämme maassa, jossa sanoja käytetään enimmäkseen peittelemään nukkuja eikä herättämään häntä.”
Maté esittää tietenkin että lääketieteen tulisi ottaa traumat tosissaan. Lääkäreillä tulisi olla aikaa kuunnella potilaitaan (nykyään heiltä kuitenkin vaaditaan jatkuvaa kiirettä). Samoin oikeusjärjestelmän tulisi ymmärtää traumoja ja yrittää parantaa rikollisia eikä rangaista mahdollisimman säälimättömästi. Paljon on tehtävää…
Yli 500-sivuisen kirjan sisältö antaa paljon pohdittavaa – illuusiot tosiaan kohdataan.
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin 24.7.2024 Laurinmaa -blogisivuilla. Uudelleenjulkaisulle on saatu lupa.
