(Artikkeli on alun perin julkaistu Historian ja yhteiskuntaopin opettajaliiton jäsenlehti Kleion numerossa 4/2021.)
Yli kolme vuosikymmentä on kulunut perestroikasta Neuvostoliitossa. Venäjä on vaipumassa yhä syvemmälle autoritaarisuuden suohon. Kansalaisyhteiskunta on painettu polvilleen. Demokratian lupaus näyttää karanneen kauemmaksi kuin koskaan noiden vapauden vuosien jälkeen.
Näin murheellinen on vallitseva kuva Venäjän poliittisesta tilanteesta. Sitä vahvistavat viimeaikaiset tapahtumat. Näkyvin oppositiohahmo Aleksei Navalnyi on vankilassa, samoin hänen tukijoistaan ne, joita ei ole ajettu maanpakoon. Duuman vaaleista suljettiin soraäänet pois, ja silti vallanpitäjille mieluisa tulos saavutettiin vain laajamittaisella vilpillä.
Mutta pitääkö kuva sittenkään paikkansa, etenkään laajemmassa katsannossa? Ovatko Venäjän demokratisoitumisen edellytykset todellakin huonommat kuin kolme vuosikymmentä sitten? Helsingin yliopiston ja Pietarin eurooppalaisen yliopiston professori Vladimir Gelman, yksi parhaista Venäjän politiikan asiantuntijoista, on äskettäin kyseenalaistanut tämän pessimistisen ja itsestään selvältä vaikuttavan näkemyksen.
Viimekeväisessä Facebook-viestissään hän huomautti, että laajamittainen tuki perestroikalle suli pois nopeasti siitä huolimatta, että vallanpitäjien vastustus demokratisoitumisvaatimuksia kohtaan oli ponnetonta ja epäjohdonmukaista. Ihmiset luopuivat melko helposti niistä poliittisista vapauksista, jotka he olivat tuolloin saavuttaneet, vaikka järjestelmä oli sekasorron vallassa. Toisin sanoen pontta puuttui rintaman kummaltakin puolelta, sekä vallassaolijoiden että heidän haastajiensa keskuudesta.
Käsitys vastaa hyvin kuvaa, joka minulle muodostui, kun vietin lukuvuoden 1990-1991 Neuvostoliiton Tiedeakatemian sosiologian laitoksilla Moskovassa ja Leningradissa.[1] Tuossa perestroikan viimeisessä vaiheessa tuntui siltä, että valta ei ollut kenenkään hallussa: vallitsi interregnum neuvostovallan ja sitä seuraavan mutta vielä hahmottumattoman uuden regiimin välissä. Systeemi oli totaalisesti sortumassa sisältäpäin. Vallanpitäjien kompassi oli hukassa, itseruoskinta valloillaan. Romahduksen ominaisin piirre oli katkos vanhaan ilman uutta projektia, jonka varassa olisi sukellettu eteenpäin. Edes kommunistit eivät enää uskoneet marxismi-leninismiin.
Paljon selkeämpi ei tilanne ollut haastajienkaan riveissä, vaikka puhetta riitti demokratiasta, kansalaisyhteiskunnasta, yleisinhimillisistä arvoista ja paluusta ”normaaliin” yhteiskuntaan. Pikkuruisia puolueryhmittymiä syntyi, hajosi, muutti muotoaan ja sulautui yhteen jatkuvassa liikkeessä erilaisten yritteliäiden johtajien ympärille.
Tällä hetkellä tilanne on kovin toisenlainen. Näin on ensinnäkin eliitin osalta. Nykyjärjestelmää pidetään yllä kovakouraisella vallankäytöllä, jota terästää muisto kolmenkymmenen vuoden takaisesta hallitsemattomasta tilanteesta ja pelko sen toistumisesta. Tukea tulee myös väestöltä, joka ei ole unohtanut perestroikan aikaista ja sen jälkeistä sekasortoa.
Mutta on myös vastakkainen tendenssi, johon Gelman puheenvuorossaan viittaa. Hänen viestiään voi lukea niin, että kun perestroikan aikana demokratisoituminen oli vain yksi monista haasteista taloudellisen kriisin, etnisten ristiriitojen ja valtion hajoamisen ohella ja paljolti jonkinlainen maaginen formula, jonka uskottiin sellaisenaan ratkaisevan silloiset polttavat ongelmat, niin nyt tuo naiivi suhtautuminen demokratiaan on suurelta osin väistynyt. Tilalle on tullut realistisempi näkemys siitä, mitä demokraattisen poliittisen järjestelmän pystyttäminen edellyttää.
Gelmanin johtopäätös on tämä: ”[T]ällä hetkellä maamme on intellektuaalisella tasolla paljon valmiimpi järkevään, määrätietoiseen ja johdonmukaiseen demokratisoitumiseen kuin 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa, vaikka poliittiset olosuhteet sen toteuttamiseksi ovat tänään mittaamattomasti vähemmän suotuisat kuin kolme vuosikymmentä sitten.”
Monen mielestä varmaan yllättävä johtopäätös näyttää perustuvan seuraavanlaiseen ajatuskulkuun. Koska perestroika kaatoi lahon neuvostojärjestelmän sisältäpäin helposti ja ilman alhaaltapäin tullutta painetta, sen mukanaan tuoma demokratiapyrkimys oli maho. Sillä ei ollut iskuvoimaa; se oli vailla laajan ja järjestäytyneen kamppailun antamaa selkänojaa. Ytyä ei ollut sen enempää vanhan vallan puolustajissa kuin sen vastustajissa. Demokratiapyrkimykset jäivät muiden, pakottavien uudistuspyrkimysten jalkoihin. Mutta sen jälkeen molemmilla puolilla on tapahtunut jäsentymistä ja kiteytymistä. Yhtäältä niin sanoakseni vanhan syvärakenteen piirteet ovat nousseet vähitellen esiin ja tehneet poliittisesta järjestelmästä autoritaarisen. Toisaalta maassa on kuitenkin uusi sukupolvi, jonka monille jäsenille demokratisoituminen ja demokratian puolustus on elävämpi ja konkreettisempi tavoite kuin se oli perestroika-ajan demokratia-aktiiveille. Demokratisoitumiseen on jäsentynyttä valmiutta ”intellektuaalisella tasolla”.
Gelmanin käsitystä voi siis tulkita niin, että yhtäältä autoritaarinen järjestelmä on vakiintunut ja vahvistunut, mutta toisaalta kansalaisyhteiskunta – tuo avain valtion suitsimiseen – on alkanut saada selvemmin erottuvan, konkreettisen hahmon. Se ei ole enää vain demokraattiseen puhetapaan kuuluva termi, kuten oli laita perestroikan aikana.
Paradoksaalisesti demokratisoitumisen mahdollisuudet ovat parantuneet samaan aikaan, kun repressio on koventunut. Tukahduttamistoimista huolimatta oppositiolla on mahdollisuutensa sähköisen ja muun median saarekkeissa sekä mielenosoituksissa ja järjestäytyneessä kansalaisaktiivisuudessa. Yhdistystoiminta ei välttämättä herätä suurta huomiota mutta voi tehdä hiljaista myyräntyötä systeemin vastaisten tai siitä riippumattomien voimavarojen kasvattamiseksi. Systeemin kannalta erityisen haavoittuva asia ovat vaalit. Ne ovat tarpeen järjestelmälle viikunanlehtenä, mutta ne ovat myös sen erityisen arka kohta. Jonkinlainen vaaleihin perustuva julkisivu tarvitaan silläkin uhalla, että vaalit paljastavat keisarin olevan ilman vaatteita.
Mutta tässä ei ole kaikki. Olennaista on, että järjestäytynyttä potentiaalia kollektiiviseen toimintaan on runsaasti olemassa sellaisella hetkellä, jolloin vallanpitäjät ajautuvat ylittämättömiin vaikeuksiin, esimerkiksi vakavan taloudellisen kriisin seurauksena. Autoritaarinen valtio on kriisialtis aivan toisin kuin vakiintunut demokratia. Sen luonteeseen kuuluu epävakaus. Gelmanin sanoin se joutuu kamppailemaan organisoituneen poliittisen opposition syntyä vastaan ja samalla olemaan varuillaan eliitin jonkin osan tekemän vallankaappauksen varalta. Jos järjestäytynyt oppositio kuitenkin syntyy, riskinä valtarakenteelle on, että osa eliittiä liittoutuu sen kanssa, mikä tarkoittaisi vallankumousta. Järjestäytyneen opposition synnyttäminen ei ole helppoa, mutta sen synnyllä voi olla arvaamattomia seurauksia.
(Teksti on julkaistu alun perin Historian ja yhteiskuntaopin opettajien liitto HYOL ry:n jäsenlehti Kleion numerossa 4/2021.)
Risto Alapuro
Sosiologian professori (emeritus)
Helsingin yliopisto
[1] Ks. Risto Alapuro, Vallankumouksessa. Moskovan päiväkirjat 1990-1991 (Tampere: Vastapaino, 2021).
