Köyhyys tai huono-osaisuus kuormittaa terveyttä ja mielenterveyttä monin tavoin. Vaatimattomampi sosiaalinen asema merkitsee niukempia voimavaroja arkisiin tarpeisiin, kuten asumiseen, ravitsemukseen, harrastamiseen ja yhä enemmän myös terveyspalveluihin. Matalampaan tulotasoon kytkeytyy turvattomuutta tulevaisuudesta ja asuinalueen valikoitumisen seurauksena myös konkreettista levottomuutta ja uhkia ympäristössä.
Aineellisen hyvinvoinnin puute voi olla jossain määrin suhteellista. Länsimaisissa hyvinvointivaltioissa voidaan aina ainakin väittää, että perustarpeista huolehditaan, jolloin osa vähäosaisuuden kuormasta syntyy epätasa-arvoisuudesta ja vaille jäämisen kokemuksesta. Köyhyyden ympärille kasautuva pahoinvointi ei kuitenkaan ole suhteellista, vaan se tarkoittaa lisääntynyttä sairastamista ja usein heikompaa mahdollisuutta vaikuttaa omaan kohtaloon.
Raha näyttää joskus tuovan onnea. Naturalistisessa asetelmassa Pohjois-Dakotan alkuperäiskansan asuinalueelle tulvi perustetun pelikasinon ansiosta rahaa. Äkkirikastuneiden perheiden lasten käytöshäiriöoireilu väheni merkittävästi verrokkeihin nähden (1). Tätä selitettiin muun muassa perheen ihmissuhteiden kohenemisen ja stressin vähenemisen avulla. Toisaalta länsimaiden jatkuvaan elintason kasvuun ei liity masennuksen tai muiden mielenterveyshäiriöiden vähenemistä, ja esittävätpä jotkut modernisaation jopa lisäävän depression esiintyvyyttä. Käsityksemme mielenterveyden ja elintason yhteyksistä ovat kaiken kaikkiaan suorasukaisia ja kaavamaisia.
Köyhyyden ympärille kasautuva pahoinvointi ei ole suhteellista
Mielenterveyden heikkeneminen vaikuttaa monin tavoin toimeentuloon ja päinvastoin. Sosiaalisen ajautumisen teorian mukaisesti mielenterveyden ongelmat huonontavat toiminta- ja työkykyä ja heikentävät toimeentuloa ja sosiaalista asemaa. Tuoreen suomalaisen rekisteriseurannan perusteella vaikeammat mielenterveyshäiriöt vaikuttavat merkittävästi ansiotulojen ja yleisemmin toimeentulon kehitykseen. Kompensoivat mekanismit korvaavat jonkin verran ansiotulojen menetyksiä, mutta kaikkiaan psykiatrisesti sairastavien tulo- ja koulutustaso jäävät kauas muun väestön tasosta (2).
Toisessa, vajaan kahdenkymmenen vuoden ajan seuratussa suomalaisaineistossa jo vakiintuneiden vuositulojen erot liittyivät selvästi sairaalahoitoa vaativaan psykiatriseen sairastumiseen. Mitä pienemmät vuositulot, sitä suurempi oli ensimmäisen psykiatrisen sairaalahoidon todennäköisyys. Erityisen mielenkiintoista oli, että matalimmissa tuloryhmissä hoitojaksojen ilmaantuvuus vaihteli ylös- ja alaspäin, kun taas korkeimmissa tuloryhmissä se laski tasaisesti koko seuranta-ajan. Tämä viittaa siihen, että palvelujärjestelmä kohtelee tuloryhmiä eri tavoin (3). Korkeimmat tulot eivät ehkä tuo onnea, mutta ne näyttävät ehkäisevän psykiatrista sairaalahoitoa, mahdollisesti tarjoamalla joustavamman mahdollisuuden muuhun hoitoon.
Tosiasiassa aitoon huono-osaisuuteen ja syrjäytymiseen liittyy kaikkien mahdollisten terveys- ja mielenterveysriskien kasaantumista. Tämä kertoo sekä jatkuvasta, sairastuttavasta stressistä ja ahdingosta että toisaalta avun ja palvelujen saavuttamattomuudesta. Heikkenevä mielenterveys, sosiaalisen toimintakyvyn heikkeneminen ja syrjäytyminen voivat muodostaa noidankehän, jonka katkaiseminen on mitä suurimmassa määrin palvelujärjestelmän ja mielenterveyspolitiikan asia. Kun tiedetään vaikeista psykiatrisista sairauksista kärsivien elinajan odotteen olevan kymmeniä vuosia lyhyempi kuin muun väestön, syntyy melko synkkä kuva palveluista, jotka eivät onnistu estämään edes näin karkeiden terveyserojen syntymistä. Ehkä maailman onnellisimmaksi toistuvasti tituleerattu maa pystyisi tässä suhteessa vielä hieman parempaan.
SAMI PIRKOLA, LT, sosiaalipsykiatrian professori, tutkimusvaradekaani
Tampereen yliopisto, terveystieteiden yksikkö, yhteiskuntatieteiden tiedekunta
(Artikkeli on aikaisemmin julkaistu Lääkärilehden numerossa 7/2020.)
