Viime vaalien keskeinen puheenaihe oli Suomen työllisyysaste, mutta vain harva eduskuntavaaliehdokas puhui työllistämispolitiikan kehittämisestä ja työttömien kokemuksista. Kuitenkin juuri työttömyyden ymmärtäminen ja oikeanlainen tukeminen liittyvät olennaisesti työllisyysasteen parantamiseen.
Työllisyys on kansanedustajien ja ministerien puheiden vakioteema. Niin sanotun ”Suomi nousuun” -retoriikan keskipisteessä on työllisyysasteen parantaminen, ja eduskuntavaalien alla kansanedustajaehdokkaiden luulisikin olevan kiinnostuneita myös työttömien kokemuksista ja työllistämispolitiikan kehittämisestä. Näin ei kuitenkaan ole.
Kirjoitettuamme työttömien kokemuksista käsittelevän tutkimuksemme Työttömyys sattuu − Arjen kamppailuja työllistämistoimien rattaissa (Gaudeamus 2022) yksikään istuva kansanedustaja ei tiettävästi ole ottanut kantaa kirjamme viestiin siitä, kuinka rankaisevalla työllistämispolitiikalla on passivoiva vaikutus työttömiin.
Samasta aiheesta Helsingin Sanomiin keväällä 2021 kirjoittamamme yliö ei herättänyt poliitikoissa tarvetta julkiseen keskusteluun, eikä kirjan teemoihin liittyvissä keskustelutilaisuuksissa ja paneeleissa päättäjiä ole juuri näkynyt.
Työtön on infantilisoitu asemaan, jossa oma-aloitteisuudesta rangaistaan.
Sanktioivassa aktivoinnissa työttömyysetuus evätään tai sitä leikataan, mikäli työtön työnhakija ei täytä työllistymis- tai aktivointisuunnitelman ehtoja. Tämä passivoivan ja aktivoivan työllistämispolitiikan perusristiriita kulminoitui Sipilän hallituksen toteuttamassa aktiivimallissa, mutta se löytyy myös Marinin hallituksen pohjoismaisesta työpalvelumallista.
Ristiriitaiset vaatimukset heikentävät työnhakijan asemaa
Järjestelmän kannalta vääränlainen omatoimisuus, kuten ”liiallinen” opiskelu, yrittäminen tai vapaaehtoistyö, on johtanut selvityspyyntöihin ja karensseihin, jotka ovat saattaneet kaataa työttömän talouden. Työttömyysturvan maksatusten jatkuvasti viivästyessä on helpompi pitää matalaa profiilia, jottei joudu jopa kuukausiksi venyvään selvitysrumbaan ja toimeentulon vaarantumiseen.
Ristiriitaiset vaatimukset herättävät työttömissä kokemuksia työ- ja elinkeinojärjestelmän mielivallasta. Osaamisensa päivittämiseen on paras pyytää aina työvoimatoimiston lupa, jottei tule karenssia − onhan tärkeintä olla työmarkkinoiden käytettävissä.
Voikin kysyä, miten työttömän tahdon murtaminen ja osaamisen kehittämisen rajaaminen edistävät työllistymistä? Miten virkailija voi ylipäänsä arvioida, mille aloille on mahdollista työllistyä?
Toisinaan omista tavoitteista kertominen on voitu tulkita karenssin aiheeksi eli kieltäytymiseksi olemasta työmarkkinoiden käytettävissä. Näin työtön on joutunut kantapään kautta oppimaan, että hän ei ole itsenäinen toimija vaan TE-järjestelmän mielivallan kohde.
Työttömän on kyettävä esittämään oikeaa roolia TE-järjestelmän luomassa käsikirjoituksessa, jota ei kuitenkaan ole kerrottu ääneen. Tämän näytösluonteisen performanssin rituaalit on osattava suorittaa oikein, jottei tule tulkituksi työstä kieltäytyjäksi.
Työttömän aikaa saa tuhlata turhiin kurssituksiin ja harjoitteluihin, jotta työmarkkinoilla pysyisi järjestys ja kytkös elannon saamisen vastikkeellisuuteen säilyisi.
Velvoitetyökierre kuten kuntouttavaan työtoimintaan joutuminen, voi kuitenkin sysätä lopullisesti pois vapailta työmarkkinoilta. Työnantaja kun saattaa tulkita, että välityömarkkinoille joutuneessa työnhakijassa on jotain vikaa.
Rankaiseva työllistämispolitiikka lannistaa ja traumatisoi
Rankaisevaa työllistämispolitiikkaa kutsutaan kannustavaksi, vaikka se pikemminkin lannistaa ja jopa masentaa ja traumatisoi työttömiä. Kokemus siitä, että instituutio tunnistaa työnhakijan motivaation ja osaamisen väärin, loukkaa varsinkin vahvan työetiikan omaavia ja itseään hyvinä työntekijöinä pitäviä työttömiä, joille työttömäksi jääminen on ollut shokki.
TE-järjestelmän valuvikana on siis se, että työttömän identiteettiin vihkiminen näyttää olevan sille tärkeämpää kuin voimien vapauttaminen mielekkään työminän rakentamiseen.
Taannoisessa perustulokokeilussa 560 euroa kuukaudessa säännöllisesti saaneet tekivät kuusi päivää enemmän töitä kokeilun tarkastelujakson aikana kuin verrokkiryhmän jäsenet, jotka joutuivat kamppailemaan tukijärjestelmän kanssa. He kokivat hyvinvointinsa paremmaksi kuin verrokkilaiset – eihän tarvinnut pelätä karensseja ja selvitysrumbaa.
Työttömien voimavarojen tuhlaaminen selviytymiseen ei luo työpaikkoja, pikemminkin päinvastoin.
Rankaisevasta aktivoinnista luopuminen voisikin edistää tuhansien työpaikkojen syntymistä. Perustulon työttömän hyvinvoinnille ja työllistymiselle tuottamat myönteiset vaikutukset on kuitenkin poliittisesti ohitettu.
Työttömien tukeminen edistää työllistymistä
Marinin hallituksen lanseeraamassa, niin sanotussa pohjoismaisessa työvoimapalvelumallissa positiivista on pyrkimys lisätä TE-toimiston työntekijöiden henkilökohtaisia kontakteja työnhakijoihin. Myönteistä on myös henkilöresurssien lisääminen TE-palveluihin. Mallin toimivuus mitataan kuitenkin siinä, mitä näissä kontakteissa tapahtuu.
Työttömyys on monitahoinen ilmiö ja työttömien työnhakijoiden tilanteet yksilöllisiä. Työllistymistä edistäisi parhaiten järjestelmä, jossa sanktioiden ja syynin sijaan tunnistettaisiin työttömien yksilölliset tilanteet ja tuettaisiin työttömien voimavaroja. Tämä edistäisi kulttuurista ja ideologista muutosta, jossa luovuttaisiin työttömien syyllistämisestä ja stigmatisoinnista.
(Artikkeli on julkaistu aikaisemmin 28.3.23 Ilmiö-mediassa.)
Sari Näre, VTT, Helsingin yliopiston sosiologian dosentti Sari Näreen monet tutkimusaiheet ovat liittyneet sosiaalisiin kiputiloihin, kuten väkivaltaan, sotakokemuksiin ja viimeksi työttömyyteen.
Lena Näre, DPhil, VTT, Dos. on sosiologian professori Helsingin yliopistossa. Työttömyyden lisäksi hän on tutkinut prekaaria ja informaalia työtä, erityisesti hoivatyötä ja maahanmuuttajien tekemää työtä. Hän johtaa pohjoismaista tutkimushanketta nimeltä ”Epävarmaan ja epäviralliseen työhön puuttuminen Pohjoismaissa” (PrecaNord, 2022−2026), jota rahoittaa Tulevaisuuden haasteet Pohjolassa -tutkimusohjelma.
