Työllisyysasteen odotetaan nousevan, mutta nykyinen työvoimapolitiikka keskittyy liikaa työttömien velvoittamiseen taitojen, koulutuksen ja työkyvyn vahvistamisen sijaan.
Pitkittyvästi vailla työtä olevat ovat usein vähän koulutettuja. Kolmannes kärsii työkykyongelmista. Heidän aktivointinsa erilaisilla velvoitteilla on inhimillisesti kestämätöntä ja työllistymisen kannalta tehotonta.
Aktiivinen työvoimapolitiikka tuotiin Suomeen 1960-luvulla. Tavoitteena oli tasapainottaa kansantaloutta ja tulonjakoa sekä vastata kohtaanto-ongelmaan työvoiman kouluttamisella. Näkökulma vaihtui 1990-luvulla: työttömyyden yhteiskunnallisesta hallinnasta siirryttiin yksilön aktivointiin.
Taustalla on oletus siitä, että sosiaaliturva passivoi. Työttömyysturvaa ja toimeentulotukea tarvitsevia aktivoidaan työnhakuun, työn vastaanottamiseen ja työvoimapalveluihin osallistumiseen liittyvillä velvoitteilla. Jos näitä velvoitteita ei täytä, työttömyysturvaoikeuden voi menettää tai toimeentulotukea alennetaan.
Velvoitteiden seuranta kuormittaa hallintoa ja luo informaatio- ja byrokratialoukkuja. Työnhakijoiden on vaikea saada järjestelmästä selkoa ja ennakoida etuusratkaisuja. Työvoimahallinto, työttömyyskassat ja Kela selvittelevät kukin tahoillaan sosiaaliturvaan liittyviä velvoitteita ja oikeuksia. Velvoitteiden hahmottaminen on vielä monimutkaisempaa, jos etuutta tarvitseva hankkii ansiotuloja työnhaun aikana.
Velvoitteiden ja niihin liittyvien sanktioiden vaikutukset ovat ristiriitaisia. Nopeasti ja pakolla työllistämällä aikaansaadut työsuhteet ovat keskimääräistä lyhytkestoisempia, ja niihin palkatut ihmiset palaavat useammin työttömiksi. Nämä työt ovat myös pienipalkkaisempia, ja niistä kertyy niukemmin verotuloja.
Keskustelussa unohtuu, että suurin osa työttömyysjaksoista alkaa ja päättyy ilman yhteiskunnan erityistä väliintuloa. Etenkin korkeasti koulutetut löytävät nopeasti uusiin töihin.
Sanktiot kasaantuvat vaikeasti työllistyville
Velvoitteiden rikkomisesta seuraavat sanktiot ja etuuksien menetykset kasautuvat vaikeasti työllistyville. Menetettyään työttömyysetuuden he siirtyvät toimeentulotuen piiriin, ja sen myötä kontakti työvoimapalveluihin heikkenee tai katkeaa kokonaan.
Oikeus työhön ja työllistymistä edistäviin palveluihin on turvattu perustuslaissa. Perusoikeuspunninnassa katsotaan, että työttömyys- ja vähimmäisturvaa voi ehdollistaa, kunhan ehdoilla edistetään työllistymistä. Nykyinen velvoittava järjestelmä ei kuitenkaan edistä työllistymistä oikeasuhtaisesti: mitä etäämpänä työmarkkinoista henkilö on, sitä heikommin laissa asetetut työnhakijavelvoitteet tukevat hänen työllistymistään.
Pitkään työttömänä olleet tarvitsevat uutta ammattiosaamista, joka vastaa kasvavien toimialojen tarpeisiin. He tarvitsevat myös yhteiskunnan terveys- ja työkykypalveluita. Tässä tilanteessa työnhakijavelvoitteiden vahtiminen on lähinnä rasite. Työvoiman taitoja pitäisi vahvistaa jatkuvaa oppimista ja työkykyä tukien.
Työvoimapolitiikan toimeenpanossa tulisi käynnistää arviointi siitä, millainen velvoittavuus tosiasiassa edistää työhön kiinnittymistä. Pitäisi tunnistaa ja purkaa ne velvoitteet, jotka eivät edistä mielekkään työn löytämistä tai koulutukseen ja työkykyä edistäviin palveluihin osallistumista.
Yksinkertaisempi velvoittavuusjärjestelmä tukisi myös kuntien autonomiaa, kun julkisten työvoimapalveluiden järjestämisvastuu siirtyy työ- ja elinkeinotoimistoilta kunnille vuoden 2025 alussa.
Uudistuksen yhteydessä muutetaan työvoimapalveluiden rahoitusta: kuntien maksuvastuu työttömyysetuusmaksuista laajenee, ja vain työssäoloehdon täyttyminen katkaisee kunnan vastuun. Niinpä kunnille ei ole taloudellisesti kannattavaa ohjata työttömiä koulutukseen ja työkykyä edistäviin palveluihin. Rahoitusmallia pitäisi muuttaa siten, että se vahvistaisi työvoiman osaamista ja auttaisi ratkaisemaan työmarkkinoiden kohtaanto-ongelmia.
(Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Helsingin Sanomissa, Vieraskynä, 2.6.23.)
Satu Ojala, Tenure track -tutkija, Tampereen yliopisto. Ojala.on työn (työolojen, työmarkkinoiden, työurien, työttömyyden, työttömyysturvan) ja sosiaalipolitiikan tutkija ja opettaja sekä yhteiskuntapolitiikan, erityisesti työelämäntutkimuksen dosentti Jyväskylän yliopistossa.
Niklas Mäkinen, Tampereen yliopisto, työelämän tutkija ja sosiologian jatko-opiskelija.
