Peltomaisemassa näkyvä muutos on monimuotoisuuden kannalta väistämättä hyvin negatiivinen.
Luontokadosta eli monimuotoisuuden vähenemisestä on tullut ilmastomuutoksen veroinen tekijä ympäristömuutoksessa. Syyt löytyvät metsän ja pellon käytön suurista muutoksista. Tässä esityksessä tarkastellaan pellon käyttöä, ja arvioidaan siinä tapahtuneiden muutosten vaikutuksia monimuotoisuudelle. Suomalainen pellon käyttö on muuttunut paljon, kun tarkastellaan jaksoa 1920-luvulta nykypäivään. Varsinkin nurmilla on ollut suuri osuus monimuotoisuuden vähenemisessä.
Peltomaan käyttötarkoitukset
Ensinnä yleiskuva pellon käytöstä. Suomalaisessa viljelyssä pellon käytön kannalta merkitystä on viljojen (syys- ja kevätvehnän, rukiin, ohran ja kauran) ja nurmien viljelyaloilla sekä kesannointialalla. Nämä muodostavat yli 90 prosenttia koko maan viljelyalasta. Alueelliset erot ovat huomattavia.
Etelä-Suomessa viljojen osuus on suurin ja pohjoisessa nurmet kattavat suurimman peltoalan. Muilla viljelykasveilla on peltomaan käytön kannalta merkitystä vain paikallisesti. Sellaisia ovat esimerkiksi perunanviljelyn tai puutarhaviljelyn alueelliset keskittymät. Viljelykasvit ja niiden tuottamisen vaatimat toimenpiteet muodostavat kokonaisuuden, jossa maanviljelyyn liittyvä luonnon monimuotoisuus joko kukoistaa tai kuihtuu.
Viljelyalojen suuri uusjako alkoi 60 vuotta sitten
Kun tarkastellaan muutosta 1920 luvulta lähtien, muutokset ovat olleet todella mittavat. I960-luvun puoleen väliin kuivaheinän osuus koko viljelyalasta oli yli 45 prosenttia. Sen jälkeen kuivaheinän osuus lähti jyrkkään laskuun, tasaantuen 6 prosentin tasolle. Laitumien osalta muutos ei ole ollut yhtä jyrkkä; parhaimmillaan laitumia oli koko suomalaisesta viljelyalasta 9 prosenttia, nykyään vain kolme prosenttia. Kuivaheinä ja laidun on korvattu säilörehulla, jonka osuus on noussut 30 prosenttiin viljelyalasta.
Mitä tänä liki 60 vuoden aikana on muuttunut? Nurmen viljely on tehostunut. Säilörehunurmia lannoitetaan vahvasti ja sato pyritään korjaamaan kolme kertaa kasvukauden aikana. Säilörehua syöviä lehmiä harvemmin laidunnetaan.
Aiempi perinne kuivaheinän korjuusta juhannuksen jälkeen ja sen jälkeisestä odelman syötöstä lehmille ovat jääneet pois käytöstä. Samaan aikaan nurmet on salaojitettu lähes kokonaan, joten ojanpiennarkasvustot, kukkivat monivuotiset ruohovartiset lajit ja joissain tapauksessa suojaiset varpukasvit, ovat hävinneet. Muutos näkyy hyvin selvästi peltomaisemassa ja monimuotoisuuden kannalta se on väistämättä hyvin negatiivinen. Muutaman heinäkasvin sisältämä, muutaman vuoden välein uusittava säilörehunurmikasvusto ei turvaa monimuotoisuutta kesällä eikä talvella.
Karjatalous menestyy siellä, missä nurmi menestyy
Jos katsotaan nurmien osuutta alueellisesti, niin nurmien suhteellinen osuus kasvaa sekä idän että erityisesti pohjoisen suuntaan. Keskeisellä karjatalousalueella säilörehunurmen osuus on viljelymaan käytöstä yli 40 prosenttia ja pohjoisessa 60–70 prosenttia. Suomalainen karjatalous on saatu kilpailukykyiseksi nimenomaan sijoittamalla karjatalous sille alueelle, jossa nurmi vielä kasvaa hyvin.
Lähellä heinien tuleentumista ja monien kaksisirkkaisten kasvien jo kukkiessa korjatut heinänurmet ovat hävinneet koko maasta ja korvautuneet Keski- ja Pohjois-Suomessa tehokkaasti hoidetuilla säilärehunurmilla. Etelässä kuivaheinää kootaan lähinnä vain hevosille, laidunala on häviävän pieni ja säilörehun osuuskin vain 10 prosentin paikkeilla palvellen muutamia harvoja karjataloustiloja.
Maatalouskemikaalit tuhoavat monimuotoisuutta viljanviljelyalueilla
Edellä kuvattu muutos koskee koko maan kasvintuotantojärjestelmää. Samanaikainen muutos peltojen salaojituksessa mainittiin jo edellä. Kolmas iso monimuotoisuuskadon aiheuttaja on maatalouskemikaalien käyttö. Nurmille käytetään vain rikkakasvien torjuntaa. Sekin aiheuttaa paljon monimuotoisuusuhkia, vaikka käyttö ei ole vuosittaista. Kasvitautien ja tuholaisten torjunta-ainekemikaalien käyttö on yleisintä ja toistuvaa suoraan ruuan tuotantoon käytettyjen viljojen, öljykasvien, peruna ja varsinkin puutarhakasvien viljelyssä.
Monimuotoisuuden kannalta torjunta-aineiden merkitys korostuu nimenomaan Etelä-Suomessa. Kun torjunta-aineiden uhat Etelä-Suomessa yhdistyvät eliöille suojaa tarjoavien pitkäaikaisen nurmien häviämiseen, ei luontokatoa ole syytä hämmästellä. Vain hyvin kattavat ja monipuoliset korjaustoimet voisivat ratkaisevasti parantaa tilannetta.
- Tutkimusprofessori emerita Sirpa Kurppa
