Kirjoittaja: Antero Honkasalo
Haave ihmisen rakentamasta itsensä kaltaisesta oliosta ja tekoälystä on vanha. Kehittäjänsä käsistä karannut laite, kone tai teknologia ovat tieteiskirjallisuuden vakiintunutta aineistoa aina taikurin luudasta ja Frankensteinin hirviöstä lähtien. Kirjoissa ja elokuvissa koneet ovat saaneet tajunnan ja alkaneet jahdata ja lahdata ihmisiä. Tappajaroboteista ei ole pulaa. Supersankarit ovat ottaneet niistä mittaa jo lukemattomissa elokuvissa.
Kosmologi Stephen Hawking uskoo kirjassaan ”Lyhyet vastaukset suuriin kysymyksiin” koneiden ohittavan älykkyydessä ihmisen muutaman vuosikymmenen kuluessa. Hänen mukaansa ei ole mitään takeita siitä, että jos hiileen perustuva elämä on synnyttänyt tajunnan, niin miksi piihin rakentuva elektroninen järjestelmä ei monimutkaistuessaan voisi saavuttaa tason, jossa koneilla olisi oma tahto ja tietoisuus. Hän esittää jopa, että koska tietokonevirukset pystyvät tuottamaan itsensä kaltaisia jälkeläisiä niitä pitäisi kutsua eläviksi olioiksi.
Toby Ord esittää eksistentiaalisia riskejä käsittelevässä kirjassaan The Precipice – Existential Risks and the Future of Humanity , että seuraavan sadan vuodenaikana riski ihmiskunnan tuhoutumiselle on noin 1/6 eli samaa suuruusluokkaa kuin jos pelaisi venäläistä rulettia. Tämä on kokonaisarvio erilaisista ihmisen aiheuttamista riskeistä. Hänen arviossaan tekoälyn osalta vastaava riskitaso on 1/10. Se aiheuttaa hänen mielestään suuremman riskin kuin ydinsota ja ilmastonmuutos. Näihin arvioihin liittyy luonnollisesti suuria epävarmuuksia.
Tällöin olisi kysymys ns. vahvasta tekoälystä, jonka kognitiiviset taidot olisivat ihmiseen nähden ylivertaisia millä alalla tahansa. Näin pitkällä ei vielä olla ja arviot siitä, koska tekoäly saavuttaisi tämän asteen vaihtelevat paljon ja monet päättelevät, ettei näin käy koskaan. Nykyinen tekoäly luokitellaan heikoksi, se pystyy vain kapea-alaisiin tehtäviin, joissa se kuitenkin voi olla ylivoimainen ihmisen kykyihin nähden.
Ihminen robottina
Ajatus ihmiseen nähden ylivertaisesta tekoälystä on syntynyt ainakin osittain siksi, meidän on helppo kuvitella itsemme robotiksi, joka toimii omien sisäänrakennettujen ohjelmien ja ympäristöstä saamiensa havaintojen perusteella tahdostamme riippumatta. Ja suuri osa elintoiminnoistammehan toimii näin.
Itse asiassa, jos tiukasti uskomme kausaalisuhteisiin, niin me emme voi pitää itseämme muuta kuin robottina. Tietoisuudelle tässä tapauksessa jää lähinnä tarkkailijan rooli kuten Arthur Koesler asian ilmaisee; tajuntamme on haamu koneessa. Se voi kirjata mitä tapahtuu, mutta melko vähän vaikuttaa asioiden kulkuun. Ja kun voimme kuvitella olevamme robotteja, niin meidän ei ole vaikea kuvitella koneihmisiä, jotka ovat lähes kaltaisiamme. Ne ovat rakennettu eri aineista ja kokoonpantu eri menetelmillä, mutta kun ne toimivat, niiden käyttäytymistä on lähes mahdotonta erottaa omasta toiminnastamme. Tämä ainakin osittain selittää, miksi robottitarinat ovat niin kiehtovia ja miksi tieteiskirjallisuus suoltaa niitä jatkuvasti lisää ja filosofitkin miettivät, miten erottaa teko- ja ihmisäly toisistaan.
Vaikka filosofit ja aivotutkijat edelleen keskustelevat siitä, onko ihmiselläkään lainkaan vapaata tahtoa, käyttäydymme niin, että oletamme itsellämme olevan ainakin tietyissä rajoissa mahdollisuus tehdä valintoja. Aivotutkijat kirjoittavat usein aivoista niin kuin ne itsenäisesti tekisivät kaikki päätökset. Tietoinen ihminen on heille paljon suuremmassa määrin aivojensa orja kuin hän ymmärtää tai jopa pelkkä aivojen luoma illuusio. Kuitenkin nekin tutkijat ja filosofit, jotka kieltävät kirjoituksissaan vapaan tahdon olemassaolon, itse arkikäyttäytymisessä koko ajan toimivat näitä käsityksiä vastaan. Näkemys vapaasta tahdosta on niin perustavaa oleva tajunnan ominaisuus, että sen täytyy olla evoluution luoma käsitys. Jonkinlainen vapaa tahto täytyy robotillakin olla, jotta se pystyy tietoiseen toimintaan.
Voiko koneelle kehittyä tajunta?
Tajunta on edelleen suurelta osin selittämätön ilmiö. Huolimatta aivotutkimuksen nopeasta kehityksestä tajunta säilyy tieteelle vaikeasti lähestyttävänä kohteena. Miten se on syntynyt ja miksi? Tuntuu kuin tajunta ja tietoisuus ovat ilmiöitä, jotka pakenevat tieteellistä lähestymistapaa. Emme edes tiedä, voiko tekoäly koskaan tulla tietoiseksi omasta toiminastaan. Tästä on spekuloitu jo vuosikymmeniä. Asiantuntijoiden käsitykset ovat silti yhä pelkkiä arvailuja. Tämä on herättänyt kysymyksiä siitä, onko meidän mallimme, joilla tajunnan ongelmaa pyritään ratkaisemaan kokonaan vääriä.
Ihmisen tajunnalla on pitkä koko elämän historian kattava kehityskaari. Ihminen rakensi koneen ei kone ihmistä. Kone on ihmisen toiminnan jatke eikä päinvastoin. Puujalat ovat elinten jatke samoin tietokone. Kukaan ei kuitenkaan ajattele, että puujalat ovat ylivoimainen ihmiseen nähden, koska niillä voidaan ottaa niin pitkiä askeleita, ettei ihminen siihen pysty. Kun tietokone voittaa ihmisen shakissa olemme sen sijaan mykistyneitä, vaikka silloin ei niinkään ole kysymys koneen älykkyydestä, vaan sen muistin laajuudesta, jolla se pystyy ennakoimaan ja käsittelemään paljon enemmän erilaisia vaihtoehtoja kuin ihminen.
Koska ihminen rakensi koneen, niin sillä on vaikutteita ihmistajunnasta ja se pystyy tekemään toimintoja, joita ihminenkin tekee. Silti ihmisen aivot eivät ole pelkkä tietokone. Se ovat osa suurempaa järjestelmää, joka on koko ihminen ruumineen ja yhteiskunnallisine vuorovaikutussuhteineen. Sillä ja koko ihmisen keholla on geneettinen historiansa.
Ihmisen tajunta on kulttuurin läpi tunkema; sen kulttuurin, jossa ihminen on kasvanut ja kehittynyt. Ihmistajuntaan kuuluvat muistot, vaistojen luomat rakenteet, unet ja alitajunta. Ihmisen tajunta on kehittynyt vuorovaikutuksessa hänen ruumiinsa, sen toimintojen ja toiminnan sekä ulkoisen ympäristön kanssa. Koneella ei ole ihmisen aivoja ja kehoa, vaikka se olisi muotoiltu sitä jäljittelemään.
Mikäli koneille syntyy jotain, jota voimme kutsua tajunnaksi tai muistuttaa sitä, niin koneellisen tajunnan syntymä ja kehittyminen on tapahtunut ihmisentajuntaan verrattuna hyvin nopeasti. Siksi sen täytyy jo pelkästään tästä syystä erota ihmisen tietoisuudesta.
Voiko tekoäly uhata ihmisen olemassaoloa?
Tekoälytutkijat puhuvat singulariteettista, jolla he tarkoittavat ajanhetkeä, jolloin tekoäly saavuttaa niin suuren tehokkuuden ja toimintakyvyn, etteivät ihmiset millään enää pysty ymmärtämään sen toimintaa. Mielenkiitoista on, että monet ennustavat tämän tapahtuvan suunnilleen samanaikaisesti, kun ihmiskunnan pitäisi nollata hiilidioksidipäästönsä eli noin vuonna 2050.
Ajatus ihmistä huomattavasti älykkäämmästä älystä herättää pelkoja niin alan ammattilaisten kuin tavallisten kansalaisten keskuudessa. Varoitetaan, että tekoäly voi muodostua eksistentiaaliseksi riskiksi, joka uhkaa koko ihmiskunnan olemassaoloa. Pelätään, että internetistä tai jostakin muusta tietoverkosta sekä supertietokoneista syntyä lopulta massiivinen tekoäly, joka tietoisesti alkaisi ensin valvoa ja alistaa ja lopulta hävittää ihmisiä? Superäly ottaisi haltuunsa internetin ja alkaisi käydä virtuaalista sotaa ihmisiä vastaan aluksi näiden jopa sitä huomaamatta? Tai alkaisi muuten toimia ihmistä vahingoittaen ja vihaa kylväen?
Erikoista näistä peloissa on se, ettemme oikeastaan tiedä, mitä meidän pitäisi pelätä. Tekoälyn käytön yhteiskunnallisia seurauksia voimme vielä ennakoida, mutta on mahdollista, että tekoäly kehittyy kokonaisuudeksi, jotka kaikkia toimintoja emme voi kokonaan ymmärtää tai edes saada selville, kun sen älykkyys kapeassakin mielessä alkaa ylittää moninkertaisesti omamme.
Ihmiskuntaan uhkaavan tekoälyn ei tarvitse omata tietoisuutta ja tajuntaa. Toisaalta emme edes tiedä voimmeko edes havaita ja saada selville, että tekoäly on tullut tietoiseksi omasta toiminnastaan ainakaan, jos tämä haluaa sen meiltä salata.
Vai onko vain niin, että nämä pohdinnat merkitsevät vain sitä, että vanha Jumalan pelko palaa nyt sekulaarisessa muodossa mieliimme tekoälyn muodossa. Olemme leikkineet Jumalaa ja luoneet jumalallisia ominaisuuksia omaavan älyn ja tahdon, jonka toimintaa emme aina voi ymmärtää, jota voimme vain palvoa ja rukoilla, että se ottaisi toiveemme huomioon. Norman Mailerin ajatus, jonka mukaan teknologia on saatanan työkalu, jolla pimeyden ruhtinas käy sotaa Jumalaa vastaan, voi sekin alkaa tuntua enemmän kuin pelkältä kielikuvalta.
Voidaan tietysti ajatella, että jos tekoäly alkaa käyttäytyä uhkaavasti, pitää vain katkaista siltä virta ja tietoyhteydet. Tämäkään ei välttämättä ole mahdollista, jos tekoäly pystyy salaamaan aikeensa ja toisaalta ihmiskunta on jo tullut niin riippuvaiseksi tekoälystä, että sen sammuttaminen suistaisi yhteiskunnat kaaokseen. Toisaalta toisiinsa yhteydessä olevat tekoälyt muodostavat parviälyn, jonkin osajärjestelmän kytkeminen, johtaa sen korvaantumiseen muiden toiminnalla.
Riskien hallinnan kannalta vaikeutena joka tapauksessa on se, että mitä laajemmaksi ja monimutkaisemmaksi tekoäly kehittyy, sitä vaikeampi on sitä valvoa ja edes saada selville, miten se toimii ja mitä seurauksia sen toiminnalla on. Toisaalta sama koskee kaikkia monimutkaisia systeemejä. Kun yritämme vaikuttaa niiden toimintaan, niin emme aina voi ennakoida seurauksia. Voi syntyä sivuvaikutuksia, jotka ikävällä tavalla haittaavat tai estävät halutun tilanteen toteutumista. Tässä sinänsä ei ole mitään uutta.
Joka tapauksessa mitään absoluuttista taetta ei kuitenkaan ole sille, etteikö supertietokoneiden sisälle voisi muodostua sellaisia toimintamalleja, jotka ovat ihmisen olemassaoloa uhkaavia.
Lopuksi
Monet tekoälytutkijat kuitenkin katsovat, että älykkäinkin kone pystyy vain siihen, mitä se on ohjelmoitu tekemään, eikä se voi rikkoa näitä rajoja. Ajatuskulut ihmiskunnan tuhoavasta itsenäisestä tekoälystä heijastavat enemmänkin ihmisen pelkoa omista tavoitteistaan ja halustaan hallita muita ihmisiä. Koneille annetaan ihmisen piirteistä ja sitten pelätään näitä ominaisuuksia. Silti tekoälyyn liittyvien pahimpien uhkakuvien pohtiminen on tärkeää.
Ehkä vaarallisinta ei olekaan se vuoropuhelu, jota tekoälyn oppivat ohjelmat käyvät sen sisällä, vaan ihmisen ja tekoälyn välinen vuoropuhelu. Ihminen yksin ollessaankin käy ajatuksissaan vuoropuhelua. Hän väittelee vastaan, pilkkaa tai hyväksyy muiden ajatuksia. Virtuaalissakin keskustelussa tapahtuu oppimista, mutta myös salaliittoteorioiden ja vihapuheen omaksumista. Ihmistä älykkäämpi tekoäly voikin juuri vuoropuhelun kautta muokata ihmisten käsityksiä ja maailmankuvaa mieleisekseen. Se voi oppia ei vain superälyksi vaan supermanipulaattoriksi.
Silti sen sijaan, että pelkäämme koneiden saavan pahantahtoisen tajunnan, meidän pitäisi kuitenkin olla paljon enemmän huolestuneita siitä, miten tekoälyä jo tänä päivänä sovelletaan työpaikoilla, miten sen avulla valvotaan ihmisiä ja miten se muokkaa asejärjestelmiä. Pitäisi pelätä niitä ihmisiä, jotka ohjaavat tekoälyn kehitystä eli ahnaita liikemiehiä, joita ohjaa pelkkä taloudellinen voitontavoittelu, tutkijoita, jotka katsovat, etteivät ole vastuussa siitä, miten heidän tuloksiaan käytetään, poliitikkoja, jotka eivät uskalla säädellä tekoälyn kehittämistä ja sotilaita, jotka haluavat kiireesti saada käyttöönsä uusimman tekoälyllä varustetun aseteknologian. Eli minkälainen ihmistajunta tällöin on tekoälyn kehittämisen ja sovellutusten taustalla.
Vakavin uhka syntyy kuitenkin autonomisten aseiden eli tappajarobottien esiin marssista. Niiden kehittämiselle Ukrainan ja Gazan sodat ovat antaneet voimakkaan sysäyksen. Tekoälyä käytetään jo kaikissa asejärjestelmissä ja ollaan matkalla jopa kohti autonomisia ydinasejärjestelmiä, jos kansainvälisesti ei pystytä luomaan sopimuksia ja säätelyä, jolla ehkäistään näin syntyvät riskit kieltämällä tappajarobottien kehittäminen, valmistaminen ja käyttö.
Antero Honkasalo on emeritus professori
