NATO-maat voisivat lopettaa sodan lyhyeen kahdella eri tavalla. Yhdistämällä voimansa ne voisivat lyhyessä ajassa murskata Venäjän asevoimat ja vapauttaa Ukrainan. Vetämällä kaiken tukensa Ukrainallta, ne ratkaisisivat sodan Venäjän hyväksi. Näin olen ymmärtänyt, että sotilaalliset asiantuntijat asian arvioivat. Tällöin jätämme kuitenkin ydinaseet huomioimatta. Mutta samaan johtopäätökseen tullaan sillä lisäoletuksella, että Putin / Venäjä on rationaalinen toimija ja siksi hyväksyisi hävityn sodan mieluummin kuin laukaisisi ydinaseita.
Miksi sota silti jatkuu?
Sota jatkuu siksi, etteivät NATO-maat ole turvautuneet kumpaankaan vaihtoehtoon, joka toisi sodalle lyhyen lopun. NATO-maat, eli ”länsi”, ovat valinneet välivaihtoehdon: Ukrainaa tuetaan niin paljon, ettei se ainakaan romahda mutta ei kuitenkaan niin paljon, että Venäjä romahtaisi. Syy valintaan on selvä.
Jollei Ukrainaa tueta, Venäjä ja koko maailma oppivat, että hyökkäyssota kannattaa. On syytä pelätä, että tämä johtaisi yhä uusiin sotiin. Siksi Venäjän ei saa antaa voittaa sotaa ja siksi aseapu Ukrainaan on välttämätön. Toisaalta, jos apua annetaan liikaa ja Venäjä joutuu raskaasti tappiolliseen tilaan, emme voi sulkea pois sitä vaihtoehtoa, että Venäjä laukaisee ydinaseita. Ei ole edes varmaa, että Venäjä on valmis hyväksymään Ukrainan rajat, mukaan lukien Krimin kuulumiseen kiistatta Ukrainalle, tarttumatta ydinaseisiin.
NATO-maissa ei ole suurta luottamusta, että Putinin johtama Venäjä olisi niin rationaalinen, että sen ydinasekalistelu olisi täyttä bluffia. Siksi Ukrainalle annettu tuki on ollut rajallista. Ja siksi sota jatkuu. Tämä on se tausta, jota vastaan länsimaat, Suomi mukaan lukien, päivittävät arvionsa sotilaallisesta ja muusta tuesta Ukrainalle. Sama karu tausta selittää myös rauhanliikkeen dilemman: mitä me, rauhan ihmiset, voimme sanoa, ehdottaa ja vaatia?
Suomessa rauhanjärjestöt ovat kutsuneet sodan vuosipäivän johdosta ihmisiä mielenosoitukseen tunnuksella: ”Rauha Ukrainaan, Venäjä ulos ja vastuuseen!” Tunnuksen hieman pidempi versio kuuluu: ”Vaadimme Eurooppaan rauhaa. Venäjän on välittömästi lopetettava laiton hyökkäyksensä ja poistuttava Ukrainasta. Venäjä on saatettava vastuuseen YK:n peruskirjan vastaisesta hyökkäyksestään, tekemistään sotarikoksista ja aiheuttamastaan tuhosta.”
Rauhanjärjestöt vaativat: ”Venäjän välittömästi poistuttava Ukrainasta.”
On syytä pohtia, onko vaatimus viisaasti muotoiltu. Juridisesti vaatimusta on helppoa perustella. Mutta onko se eettisessä ja poliittisessa mielessä kohdallaan? Kyse on epävarmasta, tilannekohtaisesta arviosta. Sen puolesta puhuu ennen kaikkea jo edellä mainittu pragmaattinen arvio, ettei Venäjälle saisi sallia aluevaltauksia sodan tuloksena.
Usein kuuluu sanottavan, että tämä yksin riittää osoittamaan vääriksi tai harkitsemattomiksi kaikki vaatimukset aselevon julistamisesta ja neuvottelujen aloittamisesta ilman, että ehdoksi asetetaan Venäjän poistuminen Ukrainasta tai ainakin lupaus poistumisesta.
Väittäisin kuitenkin, että tämä usein toistettu argumentti merkitsee pakoa todellisuudelta. Voimme vaatia ehdottomasti Venäjän pikaista poistumista Ukrainasta vain, jos ainakin toinen seuraavista ehdoista täyttyy: (1) Pidämme varmana, että Venäjä hyväksyy tappion sodassa tarttumatta ydinaseisiin. (2) Teeskentelemme, ettemme tiedä, minkä jo tiedämme: varmuutta ei ole ja länsimaat ovatkin kuluneen vuoden aikana yhä uudelleen päättäneet olla lisäämättä aseapuaan Ukrainalle kovin paljon juuri siksi, että ne eivät usko Venäjän poistuvan nopeasti Ukrainasta viemättä koko maailmaa tuhoon.
Ydinkiristys ja Ukrainan sota
Jos jopa rauhanliike alkaa vaatia Venäjän välitöntä poistumista Ukrainasta saattaa syntyä paine teeskennellä lisää. Saattaa syntyä paine luottaa Venäjän rationaalisuuteen, tai tarkemmin, paine toimia ikään kuin luottaisimme, että Venäjä bluffaa eikä ryhtyisi ydinsotaan esimerkiksi menettäessään Krimin ja saamatta neuvottelupöydässä sitoumukset Ukraina liittoutumattomuudesta tai jotain muuta vastaavaa. On syytä painottaa, ettei ole kovin tärkeää arvioida riskin suuruutta. Kun puhumme ydinsodasta, puhumme riskistä, jota ei saa ottaa. Olisi kovin mukavaa, jos ehdoton ”Ei!” Venäjän ydinkiristykselle, olisi oikein. Mutta se mikä tuntuu mukavalta, ei ole aina oikein.
Toisin sanoen: Mitä enemmän hoemme, ettei Venäjälle saa antaa mitään palkintoa hyökkäyssodastaan, sitä enemmän harhautamme itseämme ja muita kuvittelemaan, että on vastuullista rakentaa sellaista tahtotilaa Ukrainassa ja lännessä, että ainoa mikä meille kelpaa aselevon ja rauhanneuvottelujen edellytykseksi on sellainen, minkä harva jaksaa uskoa kelpaavan Venäjälle.
Maailma ei ole kaikilta osin sellainen, kuin toivoisimme sen olevan. On totta, että ydinaseilla uhkaaminen on väärin ja uhkauksen todeksi paneminen olisi irrationaalista. Mutta harva meistä pitää Venäjää täysin rationaalisena toimijana. Ja Venäjälle on ydinaseita. Tästä syystä juridisesti moitteeton vaatimus, että Venäjä välittömästi poistuu Ukrainasta, on eettisesti ja poliittisesti harkitsematon ainakin, jos annetaan ymmärtää, että poistumista on pidettävä tulitauon ja neuvottelujen ehtona.
Rauhanliikkeen ja kaikkien Ukrainan ystävien olisikin tehtävä kaikkensa, jotta saisimme Ukrainassa aikaan tulitauon ja aselevon ja Venäjä sekä Ukraina saataisiin rauhanneuvotteluihin ilman ennakkoehtoja. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö meidän olisi edelleen syytä ilmoittaa tukevamme rauhanneuvotteluissa ja muulloin, sitä kantaa, että Venäjän tulisi välittömästi poistua miehittämistään alueista Ukrainassa. (Venäjän Ukrainalta vuokraamalla Sevastopolin sotilastukikohdalla Krimillä on erityisasema.) Todellisuudessa sen hyväksyminen, että poistuminen voi viedä aikaa ja että se ei välttämättä koskaan toteudu, näyttää kuitenkin olevan reaalipoliittinen välttämättömyys.
Ydinkiristys on hirvittävä vääryys. Tästä ei kuitenkaan seuraa — tämäkin on syytä toistaa, kunnes asia tulee kaikille selväksi — ettei ydinkiristykselle saa koskaan antaa periksi. Todellisuudessa koko maailma on jo nähnyt, että ydinkiristys toimii: Länsi on de facto jo sodan alkupäivistä asti antanut sille periksi myöntäessään Ukrainalle vain rajallisesti tukea. Valinta on ollut oikea siitä huolimatta, että sitä voi kuvailla ikävästi mutta osuvasti sanomalla, että länsi on rähmällään, koska se pelkää ydinsotaa. On kauheaa, että länsi pelkää ydinsotaa. Mutta olisi vielä kauheampaa, jos länsi ei pelkäisi ydinsotaa. Kauheaa olisi myös se, että rauhanliike utooppisilla vaatimuksillaan antaisi nostetta sellaisille Pelle Pelotonta esittäville poliitikoille, jotka haluavat valittua linjaa kyseenalaistaa. Sillä tiellä jotkin rauhanjärjestöt saattavat kuitenkin nyt, ikävä kyllä, olla.
Pitääkö Ukrainan voittaa ja Venäjän hävitä sota?
Venäjä ei saa voittaa, sillä voitto uhkaa rohkaista sitä uusin sotiin. Näin sanotaan painavista ja hyvistä syistä. Mutta onko totta, että Venäjä rauhoittuu, jos Ukraina voittaa ja Venäjä häviää? Kuvitellaan, että Venäjä jättäessään ydinaseensa bunkkereihin pakotetaan hyväksymään Ukrainan kansainvälisesti tunnustetut rajat. Tästä Venäjä saattaisi tosiaankin oppia, ettei tämä hyökkäyssota kannattanut. Mutta oppiiko Venäjä samalla, ettei sen koskaan kannata hyökätä minnekään, milloinkaan? Siihen ei ole helppoa uskoa. Onhan päin vastoin pelättävissä, että Venäjälle tappio ja sen myöntäminen tulkittaisiin nöyryytykseksi, jolle Venäjä hakisi joskus kostoa. Tästäkään syystä Venäjän kukistaminen ja Ukrainan voitto ei ole uskottava tie, jos tavoitteena on vaaraton Venäjä.
Johtopäätös: Venäjän vaarallisuutta ei voida poistaa sillä, että Venäjä voitetaan sodassa, eikä myöskään sillä, että Ukrainan annetaan hävitä sota. Tai lyhyemmin: Venäjän vaarallisuus ei ole sotimalla poistettavissa.
Rauhaa voidaan rakentaa, joka päivä, tuhansin tavoin. Haaveet siitä, että pysyvä rauha saavutetaan parhaiten sotien, kukistamalla muut ja pakottamalla ne alistumaan ja tottelemaan, ei ole realistinen. On toki totta, ettei ole myöskään varmaa, että ikuinen rauha on saavutettavissa muilla keinoin. Tavoitteena ja tehtävänä ei lopulta kuitenkaan voi olla muu kuin kaikkien saaminen mukaan rauhanomaisin keinoin rauhalliseen yhteiseloon tai ainakin kaikkia kunnioittavaan väkivallattomaan rinnakkaiseloon.
Näistä syistä katson, että rauhanliikkeen, ja kaikkien muidenkin toimijoiden, olisi sittenkin syytä hyväksyä Ukrainan sodan osalta nyt huonoista vaihtoehdoista vähiten huono ja vaatia aselepoa sekä rauhanneuvotteluja ilman ennakkoehtoja.
Arvioistani huolimatta osallistuin rauhanjärjestöjen kutsumaan mielenosoitukseen Helsingissä (lauantaina 25.2.), jonka yhtenä tunnuksena on ”Venäjän on välittömästi poistuttava Ukrainasta.” Tunnus on todellakin vaarallinen, mutta sen julkituominen voi, näin toivon, olla askel kohti kriittistä ja itsekriittistä keskustelua, jonka turvin rauhanliike voi löytää paljon muuta, uutta ja rakentavaa sanottavaa Venäjän hyökkäyssodasta ja sen lopettamisesta.
Thomas Wallgren on Helsingin yliopiston filosofian professori ja von Wright–Wittgenstein-arkiston johtaja. Hän on toiminut mm. Suomen Pakolaisavun, Corporate Europe Observatoryn ja Rauhankasvatusinstituutin hallitusten puheenjohtajana sekä Suomen luonnonsuojeluliiton varapuheenjohtajana. Hän on myös SDP:n varavaltuutettu Helsingissä ja SDP:n Eurooppa-työryhmän jäsen.
