Ekologinen monikriisi on tehty työtä tekemällä. Aina kun luontoa tuhotaan, joku tekee yleisesti hyväksyttyä ja arvostettua, maksettua työtä lunastaen siten paikkansa yhteisössään ja koko yhteiskunnassa. Siitä ei sitten puhutakaan, että suurin osa kaikesta ”työstä” on elämälle haitallista tai erittäin haitallista.
Noin. Nyt se on sanottu. Ennen kuin taloussedät alkavat soittaa hätäpuheluja, vedetään henkeä. Ja selitetään.
Kapitalistisessa, globaalissa markkinataloudessa teollisia yhteiskuntia ohjaavat taloudellisen voiton maksimointi, pääoman kasautuminen ja vallan keskittyminen Maan monilajisten asukkaiden yhteisen eloonjäämisen ja hyvinvoinnin kustannuksella. Kun yhteiskunnallinen tuotanto on järjestetty pääoman kasaamiseksi kilpailuun perustuvassa ja talouden jatkuvaa kasvua vaativassa systeemissä, useimmissa rahatöissä tuhotaan elämän ekologista perustaa. Tuhoa joko tehdään aktiivisesti tai sitten sille luodaan edellytyksiä esimerkiksi investoimalla sijoitusten kautta tai kouluttamalla ihmisiä näitä työtehtäviä varten. Valtava määrä vaivannäköä, sitoutumista, lahjakkuutta ja luovuutta valjastetaan tulevaisuutemme vaarantavan yhteiskuntasysteemin palvelukseen. Samalla moni tärkeä asia jää tekemättä, koska siitä ei haluta maksaa eikä se rikastuta ketään.
Paradoksaalisesti kapitalismissa ”työ” ei takaa toimeentuloa, vaan se lopulta tuhoaa oman perustansa ja tekijänsä heikentäessään elämän monilajista verkostoa elonkehällä eli sillä ohuella kuorella Maan pinnalla, jolla elämä on mahdollista. Sitä ennen se suistaa monet ihmiset masennukseen. Keho irtisanoo työsopimuksen, kun vaatimuksia jatkuvasti kiristetään. Aivoon ja omatuntoonkin sattuu liikaa. Masennuksen voidaan tulkita olevan myös yksi – kasvava ja hiljainen – työstäkieltäytymisen muoto. Valitettavasti se vain eristää ihmiset yksityiseen kärsimykseen kollektiivisen vastarinnan luomisen – esimerkiksi yleislakkoon ryhtymisen – sijasta.
Ekokatastrofista ja sivilisaation romahduksesta pitää puhua suoraan
Maan historian edellisen joukkosukupuuton aiheutti Jukatanin niemimaalle liitukaudella iskeytynyt asteroidi noin 66 miljoonaa vuotta sitten. Se tuhosi kolme neljäsosaa kaikista maapallon eliölajeista. Nyt ”asteroidi” olemme me. Sukupuuttojen vauhti alkoi kiihtyä 1700-1800-luvuilta lähtien, ja se kiihtyy koko ajan lisää. Toisen maailmansodan jälkeen käyrät nousevat pystysuoraan. Sukupuuttojen vauhti on nyt jopa tuhatkertainen verrattuna maapalloon ilman ihmisiä. Tutkijoiden arvion mukaan jopa kahdeksasosa eli miljoona lajia on vaarassa kuolla sukupuuttoon, osa lähimpinä vuosikymmeninä. Lievemmin uhanalaisia on lajeja moninkertainen määrä.
Teolliset ihmisyhteiskunnat ovat aiheuttaneet Maan kuudennen joukkosukupuuton, ilmastokriisin ja muut ekologiset, tosiinsa kytkeytyneet ja kertautuvat kriisit. Ihmiset ovat ottaneet käyttöönsä Maan pinta-alasta jo 97 prosenttia ja myllänneet sen fossiilisilla polttoaineilla käyvillä, tehokkailla koneilla. Muiden eläinten liikkuminen on vaikeutunut, eivätkä kaikki elolliset pysty sopeutumaan ihmisen voimakkaasti muokkaamiin elinympäristöihin. Planeetan yhdeksästä ekologisesta turvarajasta seitsemän on jo ylitetty, koska kulutamme luonnonresursseja nopeammalla tahdilla kuin ne uusiutuvat ja ekosysteemit pystyvät tuhosta elpymään. Siksi elonkehän globaali, nykyistä ihmissivilisaatiotakin uhkaava romahdus on jo todellisuutta, joskin se on epätasaisesti jakautunut ja etenee eri tahdilla eri paikoissa.
Kapitalistinen, globaaliksi väkivaltakoneistoksi viritetty ihmisen ja koneen liitto ei ole kyennyt lunastamaan lupauksiaan hyvinvoinnista. Suuri osa maapallon ihmisistä kituuttaa köyhyydessä aliravittuina ja/tai orjuudenkaltaisessa pakkotyössä. Lisäksi satojen miljardien nk. tuotantoeläinten lyhyen, kärsimyksentäyteisen elämän tarkoitus on tuottaa taloudellista voittoa antamalla ruumiinsa ruoaksi, josta nykyisin kolmasosa päätyy roskiin. Valtajärjestelmälle elollisten kärsimyksellä ei ole väliä. Vain rahalla on. Rahakin pitää laittaa ”töihin” sinne, missä tuotot ovat mahdollisimman suuret. Aseteollisuus on laillinen ja kasvava, hyvin tuottoisa bisnes. Armeijat turvaavat pääomaa ja aseelliset konfliktitkin kasvattavat bruttokansantuotetta. Kapitalismilla on palkkamurhaajan moraali.
Tätä elämää halveksuvien, demokratiaa ja ihmisten välistä luottamusta rapauttavien tuhoprosessien kiihtyvää, alaspäin syöksyvää spiraalia kutsutaan edelleen edistykseksi ja vapaudeksi. Valtavat propagandakoneistot aivopesevät meitä päivittäin ajattelemaan, ettei vaihtoehtoja ole; että tämä on parasta mitä voimme saada. Yhteiskunta, jonka kaikki instituutiot ovat irronneet ihmisten mielessä aineellisesta perustastaan, perustuu harhaiseen todellisuuskäsitykseen ja katteettomaan utopiaan. Rajoja tunnistamattoman kasvutalouden ja sille alisteisen työn ideologisuus kätkeytyy, koska talouskasvusta, palkkatyöstä ja kuluttajien ostovoimasta puhutaan ikään kuin ”luonnollisena” tilana.
Kapitalismissa kaikella, myös ihmisillä, on vain välinearvo. Ihmiset eivät pohjimmiltaan ole tässä ideologiassa kokonaisia ihmisiä, vaan ennen kaikkea kapitalistisen järjestyksen muovaamia lisäarvon tuottajia ja sen halujentuotannon ohjaamia kuluttajia. Tällainen ideologia on tarttuva mielen syöpä. Se syö ihmisyyttä sisältäpäin ja heikentää moraalista harkintakykyä. Ääririkkaatkin ovat tässä mielessä järjestelmän uhreja. Hierarkian ylimmällä portaalla valtaa pitävät miljardöörit ovat onttosieluisia, muut alleen jyränneitä ihmisen irvikuvia.
Tarvitaan (mielen) vallankumous
Tarvitsemme kulttuurisen muutoksen – mielen vallankumouksen, joka muuttuu uutta luovaksi toiminnaksi. Ajattelumme pitää pikapikaa heittää kuperkeikkaa, jotta todellisuuskäsityksemme muuttuu ihmis(minä)keskeisestä elämäkeskeiseksi.Meidän on päivitettävä käsityksemme yhteiskunnasta ja hyvästä elämästä. Tarvitsemme lisää materialismia voidaksemme luopua ahneudesta ja itsekkyydestä. Materiaaliset resurssit on ymmärrettävä liian arvokkaiksi tuhlattaviksi nykyiseen tapaan, kun perustarpeiden täyttäminen pitää turvata kaikille – myös elollisten tuleville sukupolville. Siksi rikkaudesta ja sen tavoittelusta on tultava ihailun sijaan paheksunnan kohde. Samalla pitää ymmärtää, että ajatus Maan omistamisesta (tai maanomistuksesta) on sitä, mitä antiikin Kreikassa kutsuttiin hybrikseksi: vaarallista ja typerää isottelua.
Planeetta Maa on kaikkien sen asukkaiden yhteinen koti. Sen elossapitojärjestelmän epävakauttamisen lopettaminen ja maapallon ekologisten prosessien turvaaminen ovat välttämättömiä nykyisen elonkirjon jatkumiselle. Elämän monilajisesta verkostosta riippuu täysin oma henkiinjäämisemmekin. Sitä tuhoava, tuotannon ja kulutuksen kasvuun perustuva globaali talousjärjestelmä on nopealla tahdilla purettava ja vaihdettava paikallisiin ekosysteemeihin pohjautuviin järjestelmiin.
Paikallistalouksien vahvistaminen ja yhteiskunnallisen tuotannon hajauttaminen tukevat vallan hajauttamista ja perustarpeiden tyydyttämistä kestävällä tavalla. Tämä myös palauttaa työn mielekkyyden. Elämää vaalivissa yhteisöissä ja yhteiskunnissa tehdään asioita, jotka on tehtävä elämän jatkumiseksi ja hyvinvoinnin toteutumiseksi. Ihmiset eivät kuitenkaan enää ole olemassa heille itselleen merkityksetöntä ja väliarvoista ”työtä” varten. Yhteiskunnan talouskasvupakkoa ylläpitävästä palkkatyöriippuvuudesta voidaan irtaantua siirtymävaiheessa esimerkiksi sosiaalisiin osinkoihin pohjaavan perustulon, siirtymäturvan ja työajan lyhentämisen avulla. Varallisuuden globaali uusjako on globaalissa, reilussa kestävyysmurroksessa välttämätöntä.
Kestävyystutkijoiden mukaan yhteiskuntien päämääräksi pitää ottaa talouskasvun sijaan planetaarinen hyvinvointi eli tila, jossa maapallon elossapitojärjestelmän eheys säilyy siinä määrin, että lajit ja populaatiot voivat säilyä tulevaisuudessakin luontaisissa elinympäristöissään. Tämä edellyttää eksplisiittisiä rajoja luonnonresurssien käytölle sekä vallan hajauttamista. Ekologinen kestävyys ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus käyvät käsi kädessä. Maapallon resursseja on jaettava ihmisten kesken reilusti, ja niitä on jätettävä reilusti toisenlajisillekin Maan asukkaille.
Kapitalismin logiikasta pitää luopua. Toisin sanoen: meidän on paras viisastua ja vähän äkkiä. Valitettavasti kulttuuriset muutokset vievät usein pitkän ajan. Nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä, jossa talouskasvun tavoittelu on itseisarvoista puolueesta riippumatta ja ympäristöteoille lasketaan hintoja, ajatukset reilusta ekologisesta kestävyysmurroksesta voivat tuntua radikaaleilta. Ne ovat kuitenkin välttämättömiä. Ikävien tosiasioiden tunnustaminen ja niistä suoraan puhuminen on poliitikkojen velvollisuus niitäkin äänestäjiä ja kollegoita kohtaan, jotka eivät haluaisi asiaa tarvittavalla tavalla käsitellä. Julkista velkaa ja kestävyysvajetta valtavasti suurempia ongelmia ovat yhteiskuntamme ekologinen velka ja ekologinen kestävyysvaje. Tätä faktaa tulee pitää jatkuvasti esillä.
Tehkää jotakin! Tehkää ”mahdottomia”, ”epärealistisia” ja ”vastuuttomia” aloitteita!
Monikriisiin ratkaisuja etsivät tutkijat peräänkuuluttavat vahvaan kestävyyteen perustuvaa systeemistä ajattelua ja ennennäkemätöntä yhteistyötä eri toimijoiden kesken. Vahva kestävyys tarkoittaa yksinkertaistetusti sanoen sitä, että ymmärretään ekologian luovan pohjan ja rajat myös ihmiskunnan olemassaololle. Ekologia on sosiaalisen toiminnan – myös politiikan ja talouden – perusta. Luonnonlakien kanssa ei voi neuvotella, vaan lopulta fysiikka määrää, mikä yhteiskunnille on pidemmän päälle mahdollista. Se mikä on kestämätöntä, päättyy. Ekologista tuhoa ei voi korvata kasvavalla taloudellisella pääomalla. Rahaa ei voi syödä. Systeeminen ajattelu puolestaan tarkoittaa kokonaisuudesta huolehtimista sen sijaan, että keskitytään osaoptimointiin. Yhtä asiaa ei voi muuttaa vaikuttamatta toisiin. Metsien hiilinieluja ei esimerkiksi voi kasvattaa samalla kun lisätään hakkuita, jotta öljypohjaiset muovituotteet voitaisiin korvata puuperäisillä tuotteilla. Sitä ei myöskään voi tehdä tehostamalla puuston kasvua avohakkuumetsätalouden keinoin köyhdyttämättä samalla metsäluonnon monimuotoisuutta.
Samalla kun yritetään ennakoida todennäköisiä kehityskulkuja, muutosten polkuriippuvuuksia ja tarvittavaa kehitystä hidastavia pullonkauloja, pitää ymmärtää, ettei kaikkea voi mitata eikä hallita. Elämä on luonteeltaan kaoottista ja epävarmaa. Kaikkea tapahtumista ei voi kontrolloida teknisrationaalisella päättelyllä ja laskemisella. Ihmisen ja koneen liitossa ihminen on jäänyt kakkoseksi. Teknologia ei eksistentiaalista uhkaa poista, päin vastoin. Teknologisilla ratkaisuilla on useimmiten taipumus johtaa uusiin ongelmiin. Uskosta siihen, että kehitys – ja varsinkin teknologian kehittäminen – vääjäämättä johtaisi parempaan, pitäisi voida jo päästää irti. Historialla ei ole suuntaa. Teknologiaa kyllä tarvitaan kestävyysmurrokseenkin, mutta sen kerroksia olisi viisasta jo alkaa vähitellen ja valikoiden purkaa niiden lisäämisen sijaan.
Koska kyseessä on peritty ja viheliäinen monikriisi, jossa lukemattomat tekijät vaikuttavat toisiinsa myös ennakoimattomalla tavalla, tilanteeseen ei voida odottaa helppoja ratkaisuja. Oikeasti kukaan ei tiedä varmasti, miten elonkehä ja ihmiset sen osana pelastetaan. Se kyllä tiedetään, mihin nykymeno johtaa. On erittäin todennäköistä, että teollinen sivilisaatio romahtaa rinnan elonkehän romahduksen kanssa. Koko ajan hyvän elämän mahdollisuudet kapenevat elonkehän romahduksen edetessä.
Epätoivoon vaipuminen ei kuitenkaan ole hyvä vaihtoehto, vaan pikemminkin toivosta on kuorittava esiin sen radikaalimpi muoto. Elämänsuojelua edistää hyvin monenlainen toiminta kansainvälisestä parlamentaarisesta lainsäädäntötyöstä ruohonjuuritason omavaraisuutta lisäävään paikallistoimintaan. Ympäristökasvatus, elinympäristöjen rauhoittaminen ja ennallistaminen luontokadon hillitsemiseksi, päästövähennykset ilmaston romahtamisen hidastamiseksi, veden ja ravinteiden kierron elvyttäminen ja ponnistelut kohti kasvuun perustumattomia yhteiskuntajärjestyksiä yhteiskunnan läpi virtaavien materiaalivirtojen hidastamiseksi ovat äärettömän tärkeitä tekoja. Jokainen suojeltu metsähehtaari ja sukupuutolta pelastettu laji on kaikkien ponnistelujen arvoinen. Jokainen kohoamatta jäänyt celsiusasteen kymmenesosa merkitsee meille elollisille parempia selviytymismahdollisuuksia. Kun lapsi kiinnostuu muurahaisten ja perhosten elämästä, ollaan herkän ihmeen äärellä. Elämän ykseyden orastavaa oivaltamista pitää vaalia.
Katteetonta optimismia ja toiveajattelua välttäkäämme, sillä ne ovat itsepetosta. Sen sijaan radikaali toivo näkee paljon erilaisia mahdollisuuksia lievittää kärsimystä ympärillään, edistää auttamisen kulttuuria ja tehdä elämästä kaikille elämisen arvoista, niin kauan kuin henki pihisee. Realistinen pessimistikin voi siihen toiveikkaana tarttua.
Lisää lukemista: Aarnitaival, S. (2023) Toimeentuleminen muuttuvalla planeetalla. Vasemmistofoorumi ry, 2023. http://vasemmistofoorumi.fi/uusi/wp-content/uploads/2023/09/aarni-netti2.pdf
* Esimerkkinä ”mahdottomasta” aloitteesta käy professori Pasi Heikkurisen ideoima Ympäristöunioni (YU). Se on perustamisvaiheessa oleva edunvalvontajärjestö, joka kokoaa yhteen ympäristötyötä tekeviä ja sitä tärkeänä pitäviä ihmisiä eri aloilta. Sen tavoitteena on tuotannon ja kulutuksen kohtuullistaminen sekä ympäristökysymysten nostaminen politiikan keskiöön. Yhdistys ylittää puolue- ja ideologiset rajat, ja jäseneksi voi liittyä kuka tahansa, joka hyväksyy tämän perusperiaatteen. YU pyrkii saavuttamaan neuvotteluasemia ja käyttää tarvittaessa lakkoja vaikuttamisen keinona. Järjestön hallintomalli perustuu jäsenten tasavertaiseen päätösvaltaan, ja jäsenmaksu on matala, jotta mahdollisimman moni voisi liittyä mukaan. YU ei kilpaile muiden ympäristöjärjestöjen kanssa, vaan tuo uuden työkalun ympäristöliikkeen käyttöön. Ilmoittautuminen YU:n sähköpostilistalle: saraleena.aarnitaival@gmail.com
Kirjoittaja: Saraleena Aarnitaival
Saraleena Aarnitaival on filosofian tohtori, informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median opettaja Tampereen yliopistossa.
