Turvallisuusdilemman käsite on keskeinen lännen ja Venäjän välisen konfliktin selittämisessä. Se auttaa ymmärtämään, miten valtioiden pyrkimykset vahvistaa omaa turvallisuuttaan voivat paradoksaalisesti lisätä epävarmuutta ja jännitteitä valtioiden ja niiden liittoutumien välisissä suhteissa.
Nykytilanteessa media ja poliittinen keskustelu suosivat selkeitä, moraalisesti mustavalkoisia narratiiveja – ja tämä pätee sekä länteen että Venäjään. Turvallisuusdilemman käsite sen sijaan edellyttää kylmän rauhallista analyysiä, jossa osapuolten näkökulmat ja niiden vuorovaikutus nähdään osana kokonaisprosessia.
Turvallisuusdilemman perusidea on yksinkertainen. Turvallisuutemme riippuu siitä, mitä toiset tekevät. Varsinainen oivallus on siinä, että me itse olemme ”toisia” niille, joiden tekemisistä meidän turvallisuutemme riippuu. Kullekin ”itselle” pätee, että toisten aikomuksista ei koskaan voi olla täyttä varmuutta. Vallitsee keskinäisriippuvuus: kunkin itsen (egon) turvallisuustilanne riippuu siitä, mitä toinen (alter) tekee.
Epävarmuus ei koske vain tulevaisuutta vaan myös menneisyyttä. Silloinkin kun asiat ovat jo tapahtuneet ja lopputulos tiedetään, niin historioitsijat jatkavat väittelyä siitä, kuka aikoi mitäkin ja missä määrin kukakin oli vastuussa tai syyllinen tapahtuneeseen. Vaikka menneisyys on väistämättä tapahtunut tietyllä tavalla eikä tapahtunutta voi enää muuttaa, niin sitä koskevat tulkinnat ovat epävarmoja ja poliittisia – poliittisia, koska historian tulkinnoilla on vaikutusta nykyisyyden ja tulevaisuuden järjestämiseen.
Käsitteen turvallisuusdilemma esitti ensimmäisenä John Herz vuoden 1950 artikkelissaan World Politics lehdessä. Samaan aika vastaavaa käsitettä kehitteli myös brittihistorioitsija Herbert Butterfield. Sittemmin se on vakiintunut kansainvälisten suhteiden peruskäsitteeksi alan oppikirjoissa. Ehkä perusteellisin esitys aiheesta on Ken Boothin ja Nick Wheelerin kirja The Security Dilemma (2008), johon John Herz ehti kirjoittaa esipuheen juuri ennen kuolemaansa 97-vuotiaana.
Käsitteestä on erilaisia muunnelmia ja monet niistä riippuvat filosofisista taustaoletuksista. On esimerkiksi teorioita ihmisluonnosta, joiden mukaan ihmisiä ajavat aina samat pyrkimykset tai motiivit eikä heidän puheillaan ole merkitystä. Filosofisesti voidaan myös epäillä toisten mielten olemassaoloa ylipäätään.
Järkevämpää on nähdä turvallisuusdilemma konteksti- ja historiasidonnaisena, kuten myös Booth ja Wheeler tekevät. Pelko, epävarmuus ja luottamus voivat kehittyä eri yhteyksissä moneen suuntaan polkuriippuvaisella tavalla. Yhdessä ääripäässä epävarmuus voi hävitä tai muuttua merkityksettömäksi, koska kollektiivisen väkivallan käyttöön toista vastaan ei enää varauduta. Toisessa ääripäässä vallitsee (mahdollisesti vastavuoroinen) uskomus, että toisen aggressiivisista aikomuksista ei ole epäilystä.
Turvallisuuden paradoksi
Ongelman ydin on siinä, että turvallisuusdilemma johtaa helposti turvallisuusparadoksiin. Pelko ja epävarmuus toisen aikomuksista johtaa vastavuoroisten tekojen kautta kierteeseen, jonka seurauksena jokaisen turvattomuus lisääntyy. Ongelmaa vahvistaa se, että puolustuksellisia ja hyökkääviä aseita tai turvallisuusjärjestelyjä on vaikea erottaa toisistaan. Tyypillisesti tällaisen kierteen lopputuloksena on tilanne, jossa kukin uskoo, että toisen aggressiivisista aikomuksista ei ole epävarmuutta. Miten muuten toisen tekoja voisi ymmärtää?
Entä jos vastapuolen johdossa todella on hitler? Ei mikään ihme, että merkittävä osa käsitettä koskevista keskustelusta on liittynyt tulkintoihin natsi-Saksasta. Kuten Hitler teoksessaan Mein Kampf suorasanaisesti kertoi, Saksan tavoitteena oli herruus itäisessä osassa Eurooppaa ja läntisessä osassa Venäjää (”Lebensraum”). Sota Britanniaa ja Ranskaa vastaan on saattanut olla vain tarkoittamaton seuraus Puolan valloittamisesta, mutta vaikuttaa selvältä, että Hitlerin ja natsihallinnon valmius aloittaa laajamittainen sota ei perustunut vain turvallisuusdilemmaan.
Silti München 1938 on eniten väärinkäytetty historiallinen analogia. Sillä on perusteltu lukuisia myöhempiä sotia Korean sodasta alkaen. Nykytilanteessa turvallisuusparadoksin ytimessä on se, kuinka sekä Venäjä että länsi käyttävät usein historiallisia analogioita ja vertaavat nykytilannetta 1930- ja 40-lukujen tapahtumiin. Siten ne antavat ymmärtää, että toisen osapuolen aggressiivisuudesta ei ole epäilystä.
Miltä oma toiminta näyttää toisen silmissä?
Venäjä näkee lännen ja Naton laajenemisen rajoilleen historiallisten kokemustensa valossa. Suurin uhka on tullut lännestä. Operaatio Barbarossa oli vielä Napoleonin hyökkäystäkin traumaattisempi kokemus. Venäjällä on nähty, että Ukrainaa hallitsee uusnatsihenkinen hallinto, samalla kun vallitsee suuri epävarmuus laajentuvan lännen aikomuksista.
Lännessä tilanne nähdään pikemminkin analogiana Müncheniin 1938, jossa Hitlerille annettiin Tšekkoslovakia ja käytännössä myös ”valtakirja” lisälaajentumiseen. Yritykset neuvotella Ukrainan sotilaallisesta liittoutumattomuudesta – sotilaalliseen valloittamiseen perustuvista alueliitoksista puhumattakaan – on ymmärretty yrityksenä rakentaa Venäjän etupiiriä ja alistaa naapurikansoja Moskovan vallan alle.
Globaalit riskit edellyttävät yhteistyötä
Joskus tulkinnat voivat olla astetta vivahteikkaampia ja silti ne estävät tilanteen näkemisen turvallisuusdilemmana. Monet läntiset asiantuntijat esimerkiksi uskovat, että Venäjän politiikassa on myös ideologisia ja revisionistisia tavoitteita (kuten Neuvostoliiton vaikutuspiirin osittainen palauttaminen), eikä kyse ole pelkästä puolustusreaktiosta lännen toimiin. Tähän suuntaan viittaisi esimerkiksi Russki mir -ideologia, jonka mukaan Venäjällä on oikeus tai jopa velvollisuus ”suojella” venäläisiä heidän asuinmaistaan riippumatta.
Venäjällä puolestaan voidaan samaan tapaan ajatella, että vaikka lännessä ei ole – eikä ole ollut – mitään selkeitä aikeita hyökätä Venäjälle, länsi on silti tietoisesti ja systemaattisesti uhannut Venäjän turvallisuutta esimerkiksi laajentamalla Natoa ja tukemalla ”värivallankumouksia”. Länsijohtajien sanat ja teot vaikuttavat tästä näkökulmasta varsin yksiselitteisiltä.
Käsitteen turvallisuusdilemma kannalta olennainen kysymys koskee sitä, voivatko toimijat ylipäätään nähdä sen, miltä oma puhe ja toiminta näyttää toisen silmissä? Miltä hyökkäys Ukrainaan näyttää, tai miltä näyttävät amerikkalaiset sotilastukikohdat Nato-Suomen Venäjän vastaisilla rajoilla?
Jotkut teoreetikot ovat olleet sitä mieltä, että toisen ymmärtäminen on periaatteellisella tasolla mahdotonta, mutta sellainen argumentti kumoaa itsensä, sillä jo käsitteen olemassaolo kertoo jotain aivan muuta.
Turvallisuusdilemman käsite ei olisi voinut syntyä ilman, että on tutkijoita ja muita toimijoita, jotka kykenevät näkemään asioita kokonaisuuden näkökulmasta. Turvallisuusdilemman käsite soveltuu myös tilanteisiin, jossa asetelma ei ole (täysin) symmetrinen. Edes kriittiset tutkijat eivät voi poistaa epävarmuutta toisten aikomuksista, varsinkin kun pelko, epävarmuus tai todelliset tai kuvitellut historian opetukset voivat perustella noita aikomuksia. Lisäksi aikomukset muuttuvat prosessien myötä ja konfliktien laajeneminen voi johtaa yhä jyrkempiin tulkintoihin ja vaatimuksiin.
Turvallisuusdilemman vastinpari on turvallisuusyhteisö
Käsitteen arvo on siinä, että se sisältää kriittisen potentiaalin joko lievittää ja purkaa konfliktia tai jopa kokonaan ylittää se ajan myötä. Turvallisuusdilemman käsitteen vastinpari on turvallisuusyhteisö. Käsitteen turvallisuusyhteisö kehitti Karl Deutsch kollegoidensa kanssa vuonna 1957. Pluralistisessa turvallisuusyhteisössä voi olla monia erillisiä valtioita, eivätkä ne silti valmistaudu puolustautumaan aseellisesti toisen mahdollista hyökkäystä vastaan. Turvallisuusyhteisössä vallitsee institutionaalisesti vakiintunut odotus siitä, että konfliktit voidaan ratkaista rauhanomaisten muutosten kautta.
Turvallisuusdilemma koskee vain joitakin tilanteita ja konteksteja. Kontekstit muuttuvat ja niitä voidaan muuttaa myös tietoisesti, vaikka usein sellaisia muutoksia on erittäin vaikea toteuttaa – mistä kertoo jo se, kuinka hankalaa turvallisuusdilemman käsitteen soveltaminen nykytilanteessa vaikuttaa olevan.
Turvallisuusdilemman käsitteen omaksuminen on monesti vaikeaa, koska käsite ei sovi yhteen osapuolten keskuudessa vallitsevien poliittisten narratiivien kanssa. Hallitsevien tarinoiden muuttaminen on vaativaa ja usein myös riskaabelia tai jopa vaarallista, koska ne ovat ankkuroituneet vallitseviin identiteetteihin, intresseihin ja valtamekanismeihin.
Mikään yhteiskunnallinen suhde ei kuitenkaan ole ennalta määrätty. Globaalien eksistentiaalisten riskien aikakaudella ihmiskunnan tulevaisuus edellyttää kykyä rakentaa luottamusta ja tehdä yhteistyötä.
Heikki Patomäki
Maailmanpolitiikan professori
Helsingin yliopisto
- Aiheeseen liittyviä videoita:
