Kirjoittaja: Mika Pantzar
Kuusi O., Rouhinen S. & al. (2024) Uusi elonjäämisoppi. Into Kustannus
Miten arvioida voileipäpöytää? Onko ruokalajien määrä ja monimuotoisuus tärkeämpää kuin yksittäisten lajien suutuntuma. Tätä jouduin miettimään lukiessani lähes neljäsataa sivua Uutta elonjäämisoppia. Seitsemän kirjoittajaa ja jokaisella oma tyylinsä ja painopisteensä. Arvioidessani Ekosäätiön vetämää kirjahanketta en voi välttää omakohtaisuutta. Kirja-arvostelussa on kyse aina myös arvioijan maailmankuvasta ja sen rinnastumisesta uusiin ajatuksiin. Tunnustan avoimesti edustavani ihmiskeskeistä maailmankuvaa, jossa luonnon hyvinvointi palvelee ihmiskuntaa. Olen tässä Pekka Kuusen alkuperäisen Tämä ihmisen maailma(1982) teoksen linjoilla.
Tämä ihmisen maailma versus Uusi eloonjäämisoppi
Itselleni empiiriseen yhteiskuntatieteeseen viehättyneelle tutkijalle oli aikoinaan hyödyllistä tutustua Pekka Kuusen kaltaiseen ajattelijaan. Kuuluisassa 60-luvun sosiaalipolitiikka -kirjassaan hän totesi yhteiskunnan tarvitsevan sekä mittamiehiä että ajattelijoita. Tämä ihmisen maailma oli nimenomaan ajattelijan tuote. Pekka Kuusi kirjoitti kirjan kolmen vuoden aikana toimiessaan Alkon pääjohtajana. Nuorelle tutkijalle kirja tuntui monella tavalla ylätason pääkonttorin kulmahuoneen pilvien tasolla leijailulta. Teema oli kuitenkin kiehtova eli ihmisen näkeminen osana luontoa. Käsitys Ihmisestä evoluution kärkenä tuntuu 40 vuotta kirjan julkaisun jälkeen vanhahtavalta. Uusi Eloonjäämisoppi kyseenalaistaa tällaisen ihmiskäsityksen Aikoinaan Pekka Kuusen kirjaa kritisoitiin siitä, että tyyli oli saarnaavan mahtipontista, sosiologi Arto Noron mukaan suorastaan skientistä totalitarismia. (Tuomioja 1996, 328). Kirjassa käsitteitä ei määritelty, koska Kuusi uskoi käsitteiden toisteisuuden avaavan ne parhaiten (Tuomioja 1996, 307).
Uusi elonjäämisoppi pyrkii synteesiin, jossa mukana on aivotutkimusta, genetiikkaa ja tekoälyn mahdollistamaa maailmaa. Kunnianhimosta voi antaa kiitoksen, joskin kirjan pirstaleisuus tekee vaikeaksi synteesiin tunnistamisen. Lopun jakso Ekosäätiön toimenpide-ehdotuksista ympäristön pilaamisen kriminalisoimisesta olisi vaatinut tiivistämistä. Kirjan toimittajana olisin jättänyt kirjasta pois aktivistien nimilistat ja pohdinnat yleisönosastokirjoituksista.
Tarttuessani Uuteen eloonjäämisoppiin, sen lukuisten kirjoittajan puheenvuoroihin olin valmistautunut samanlaiseen tuskaan kuin neljäkymmentä vuotta sitten lukiessani Pekka Kuusen melko abstraktia versioita ihmiskunnan elonjäämisen strategioista. Uuden eloonjäämisopin monet ajatukset avautuivat minulle paremmin ja ärsyynnyin vähemmän. Kirjassa kuvataan hyvin esimerkiksi uudenlaisen sivistyskäsityksen tarvetta ja ekologisen ruuantuotannon problematiikkaa. Siinä avataan mainiolla tavalla antroposeenistä käytyä keskustelua ja linjaerimielisyyksiä. Ihmisestä on tullut maapalloa muokkaava luonnonvoima. Ihan en ymmärtänyt jaksoja, joissa kuvattiin koirien ja myyrien tunne-elämää. Tarkoitus saattoi olla osoittaa, että ihminenkin on eläin. Vai oliko kyse siitä, että eläimet ovat ihmisen kaltaisia? Melko radikaali ajatus oli se, että tekoälyn avulla jonain päivänä hiiret oppivat ihmisen kieltä.
Ekosysteemin palapeli
Kirjan keskeisenä käsitteenä on ekosysteemi ja hieman harhaanjohtavasti todetaan, että tämä käsite on uusi. Wikipedia kertoo käsitteen saaneen alkunsa jo 1930-luvulla, kun biologit kiinnostuivat elollisten ja elottomien välisistä energia- ja materiaalivirroista. Ekosysteemipalvelut sitä vastoin ovat tuore käsite ja tämän kirjan ytimessä. Pidän kirjan jaottelua erilaisiin pääoman lajeihin erinomaisena ajatuksena, jota esimerkiksi YK-yliopisto esitti aikoinaan Rion ympäristökokoukseen vuonna 2012. Inhimillisen pääoman, teollisen pääoman, luonnon pääoman välillä on erilaisia sidoksia, joista kannattaa olla kiinnostunut. Tällaista maailman kompleksisuuden ajattelua Pekka Kuusikin aikoinaan edusti.
Uusi eloonjäämisoppi tarjoaa monia kiinnostavia näkökulmia muun muassa sivistykseen, ekosysteemin yhteisvaurauteen, antroposeeni-käsitteen erilaisisiin tulkintoihin, metsien ja merien merkitykseen, uudenlaiseen säätelyn tarpeeseen ja osaoptimoinnin riskeihin. Kirjan rakenne on valitettavan hajanainen. Itsekin kirjojen toimittajana olen kohdannut haasteen, joka syntyy monen kirjoittajan teoksessa. Kuinka yhdistää oleelliset teemat toisiinsa?
Kirjassa olisi aineksia moneen eri kirjaan:
Ensimmäinen kirja voisi keskittyä yksinomaa Pekka Kuusen klassikkoteokseen, sen sisältöön ja ajan henkeen, jossa se on tehty. Pekka Kuusen henkilöhistoria olisi tarjonnut hyvän kuvan 1900-luvun puolivälin jälkeisen ajan uusiin ajatusvirtoihin ja mielenmaisemiin. Sodan jälkeisen ajan kritiikitön usko edistykseen ja tieteeseen, myös 1960-luvun sosiaalipolitiikkaan, murskautui 1970-luvulla muun muassa Rooman Klubin Kasvun rajat –kirjan myötä. Pekka Kuusen kirja edusti uudenlaista problematisoivaa tulkintaa ihmisen luonnon jälkeisestä suhteesta. Kiinnostavasti hän ammensi ajatuksiaan Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain yhdessä rahoittamasta systeemitutkimuksen IIASA-instituutiosta.
Toinen kirja voisi keskittyä puhtaasti antroposeenin oppihistoriaan ja luonnon rajoihin, joita nykyihminen radikaalisti muokkaa. Esimerkiksi Sauli Rouhisen ja Raimo Lovion tekstit olisivat tämän kirjan ytimessä.
Kolmas kirja voisi liittyä Osmo Kuusen kirjoituksiin eläinten käyttäytymisestä ja niiden tunteista. Valitettavasti nykyisellään melko pitkät jaksot myyrien elämästä katkaisevat Eloonjäämisoppi kirjan juonen kulkua. Sama koskee pohdintoja ihmisen ja eläinten välisen solidaarisuuden olemuksesta. Sinänsä pohdinta ihmis- vai luontokeskeisyyden näkökulmista on tärkeä ja toimiva jakso ja tarjoaa kriteerejä elävän luonnon arvon pohdintaan. Pekka Kuusi edusti vahvasti ihmiskeskeistä näkökulmaa evoluutioon ja jopa puhui ihmisestä evoluution kärkenä. Kirjan luettuani koen kuuluvani yhä tähän leiriin. Jos me emme kunnioita luontoa, sekään ei pian kunnioita meitä. Luonnon monimuotoisuus ja fossiilisten polttoaineiden käytön rajoitukset ovat ihmisluonnon ja jatkuvuuden kannalta tärkeitä.
Modernin ajan manifesti?
Aivotutkimusta, tekoälyä, geenitutkimusta ja monia muita alueita kirjassa sivutaan ja välillä siteerataan pitkästikin. Välillä kirja on kuin modernin ajan manifesti. Kunhan dataa saadaan lisää, ihminen oppii näkemään suhteensa koko ekosysteemiin ja tekoäly kehittää tapoja optimoida maapallon resursseja, voidaan saavuttaa yhteinen hyvä. Tämä muistuttaa Timo Honkelan optimistista Rauhankone-ajatusta. Optimismia nykyaika vaatii. Monia näitä teemoja, esimerkiksi keinotekoisen elämän synnystä sivuttiin jo systeemiteorian varhaisissa vaiheissa 1930-luvulta alkaen. Esimerkiksi John von Neumannin automaattien teorian oli yksi tällaisen ajattelun tuloksia. Von Neumannin ja Claude Shannonin ajatuksia virittivät matemaattinen biologia ja teoriat hermoverkostoista. Uudessa elonjäämisopissa synteesijaksoissa on jotain samaa radikaalia ajattelua. Jenny Andersson (2018) on kritisoinut nykyistä tulevaisuudentutkimusta siitä, että 1960-lukuun verrattuna siitä puuttuu yhteiskunnallinen reformismi. Tulevaisuudentutkimusta tehdään joko yritysten tai yksilön henkisen kasvun tarpeisiin. Uusi elonjäämisoppi on toisenlainen ja ansaitsee kiitoksen ajankohtaisuudesta ja uusien ajatusten esittäjänä. Voileipäpöydästä kannattaa valita itselleen parhaiten maistuvat herkut.
Mika Pantzar on emeritusprofessori.
Lähteet:
- Andersson, J. (2018). The future of the world: Futurology, futurists, and the struggle for the post-cold war imagination. Oxford University Press.
- Kuusi, P. (1962). 60-luvun sosiaalipolitiikka. Porvoo: WSOY.
- Kuusi, P. (1982) Tämä ihmisen maailma. Porvoo: WSOY.
- Tuomioja, E. (1996) Pekka Kuusi: Alkoholipoliitikko. Sosiaalipoliitikko. Ihmiskuntapoliitikko. Helsinki: Tammi.
