Ennen muinoin 1700-luvulla ja 1800-luvuilla perheet pitivät huolta vanhuksistaan. Tuvassa oli aina joku penkin pää tai uunin nurkka, josta vanhus tarkkaili perheen puuhia, leikitti lapsia ja jossa hän itsekin sai huolenpitoa. Huolenpito oli niukkaa, mutta niukkaa oli elämä muutoinkin.

Ennenkin oli yksinäisiä vanhuksia, köyhiä ja sairaita ihmisiä, joilla ei ollut omaa perhettä. Jäivätkö he kylmään pakkaseen asunnottomiksi? Eivät! He pääsivät vaivaistupiin, jotka oli tarkoitettu ihmisille, jotka eivät pystyneet itse huolehtimaan toimeentulostaan. Asukkaiden oli osallistuttava voimiensa mukaan vaivaistalon töihin.  

Vuoden 1734 laki määräsi jokaisen pitäjän asukkaan velvollisuudeksi rakentaa ja ylläpitää kirkkoa, kellotapulia, kirkonaitaa, pitäjäntupaa ja vaivaisten tupaa. Vaivaistalot muutettiin vasta viime vuosisadalla vuonna 1922 köyhäinhoitolain nojalla kunnalliskodeiksi. Moni muistaa 1950-luvun elokuvan Opri ja Oleksi, jossa nämä kunnalliskodin karjalaiset asukkaat viettivät vanhuuttaan.

Jos vanhuksella sattui olemaan omaisuuta, kuten oma torppa tai kiinteistö, hän pystyi tekemään syytinkikaupat. Omaisuus luovutettiin syytinkiä eli vanhuksen asumisoikeutta ja usein myös muuta huolenpitoa vastaan uudelle omistajalle.

Nykyaikaista hyvinvointivaltiota rakennettiin 1960–1970-luvuilta alkaen. Kunnalliskodit muutettiin vanhainkodeiksi, joissa vanhukset saivat usein melko pitkäaikaisen kodin. Vanhuksista huolehtiminen oli kokonaisvaltaista, siihen kuului siisteys, hygienia, ruoka, lääkkeet ja hoito.  

Vanhainkodit ulkoistettiin yrityksille

Kotipalvelua on kehitetty 1980-luvulta alkaen ja 2000-luvulla se nähtiin ratkaisuksi vähentää vanhusten hoidon kustannuksia.  Samaan aikaan kunnat vähitellen lopettelivat omia vanhusten hoivakotejaan. Hoivakotien investointi ulkoistettiin ja kuvaan astuivat kansainväliset hoivajätit, kuten Mehiläinen, Attendo ja Esperi care. Ne saivat valtion asuntorahaston tukea rakennuskohteilleen.

Uudessa järjestelyssä kunnat ostivat hoivapaikkoja hoivayrityksiltä. Tehostetun palvelun asumispalveluissa eli ympärivuorokautisessa hoidossa kustannukset nousevat helposti 4000–6500 euroon/kk. Myös aikaisempaa kokonaisvaltaista hoitoa pilkottiin siten, että asukas maksoi vuokraa huoneestaan ja elleivät hänen tulonsa riittäneet, niin asukkaalla oli oikeus hakea asumistukea Kelalta.

Hoivakotien vakavat puutteet julkisuuteen

Vuonna 2019 julkisuudessa oli useita tapauksia vanhusten huonosta kohtelusta hoivakodeissa. Syynä oli sekä puutteita johtamisessa että liian vähäinen henkilökuntamäärä. 

Valtiovalta yritti ratkaista ongelmaa lisäämällä hoitajien määrää lainsäädännön avulla.  Lain toteutusta on vuosi vuodelta lykätty, mutta jo vähäinen hoitajien määrän lisääminen lakisääteisesti on johtanut kustannusten nousuun. 

Hoivayritykset ovat lisänneet nousseet henkilöstökustannukset hyvinvointialueiden kanssa tehtyihin hintasopimuksiin.  Samoin on korotettu hoivakodin asukkaan vuokraa. Aamulehden helmikuun alun artikkelin mukaan monet hoivakotifirmat nostivat yhdellä ilmoituksella vanhusten vuokria Pirkanmaalla jopa 15 prosenttia. Omaiset ovat huolissaan. Osa näistä korotuksista valuu valtion maksettavaksi Kelan asumistuen muodossa.

Vaikuttaa siltä, että hyvinvointialueet ovat juuri vanhukset nostaneet tärkeimmiksi säästökohteikseen. Mitä siitä seuraa? Hoivakodeissa saattaa olla vapaita hoivapaikkoja, mutta hyvinvointialueet eivät säästöpaineissa ota niitä käyttöön. Vanhukset odottavat hoivapaikkaa joko sairaalassa tai huonossa kunnossa kotonaan. 

Ylen kansanedustajille tekemässä kyselyssä vain 4 prosenttia kansanedustajista oli tyytyväisiä vanhustenhoidon nykytilanteeseen. Kansanedustajista 70 prosenttia toivoi parannusta vanhusten hoitoon.

Huhtikuussa on vaalit sekä hyvinvointialueilla että kunnissa. Silloin nähdään, kuinka huoli vanhusten tilanteesta muuttuu todellisuudeksi. Ryhtyvätkö päättävät parantamaan vanhusten hoitoa?

Kirjoittaja: Heli Stenvall

Heli Stenvall on Seniorilehden päätoimittaja.

Artikkeli on julkaistu aiemmin Seniorilehden numerossa 1/2025.