Erkka Filander (s. 1993) voitti vuonna 2013 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon esikoisteoksellaan Heräämisen valkea myrsky. Kokoelmaa hallitsivat romanttisen ja ekspressionistisen runouden parhaat elementit: kielellisesti taidokkaat, ylevät vertauskuvat sekä yritys ilmaista elämänilon ja pyhän kokemuksia. Teos koostui pitkistä, säkeistöihin jaetuista runoista. Kokoelma oli reilun kuudenkymmenen sivun pituinen. Siinä ei ollut osastoja, vaan runot seurasivat toisiaan tunnelmiltaan vaihtelevana virtana.
Filanderin toinen teos Torso jakaa monia elementtejä. Ilmaisun perusta on yhä lennokas metafora, vertaus tai aineettoman ja elottoman henkilöiminen. Yllättävään vertaukseen tai rinnastukseen perustuva kielikuva on liki jokaisen runon tukipuu. Mukana on myös paljon runollisia, yhden säkeen aforismeja, kuten tämä: ”Ehkä yksinäisyytemme todistaa vielä saapumattomia tapahtumia”.
Kenties suurin ero esikoisteokseen muodon osalta on se, että pidemmät runot ovat vaihtuneet toisiaan seuraaviksi lyhyiksi katkelmiksi. Tässä suhteessa Filanderin teos muistuttaa kustantajansa Poesian muita viimeaikaisia runoteoksia, joiden ilmaisukeinona on miltei poikkeuksetta ollut lyhyt kirjallinen ja filosofinen katkelma. Melko haastavan nimeämättömän ja osastoimattoman fragmentin käytöstä tekee Filanderin uudessa teoksessa se, että kokoelma on kaksi kertaa niin laaja kuin esikoinen. Lukija joutuu tekemään vaivalloista jäsennystyötä pohtiessaan toisiinsa liukuvia ja törmäileviä katkelmia.
Filanderin aihepiiri on samalla sekä polttavan ajankohtainen että harvinainen. Kustantajan esittelyn mukaan teos ”jäljittää maanpaon, marttyyrien ja uskonsa varassa kulkevien reittejä”. Se kysyy, miltä ”tuntuu luottamus, joka ei anna luovuttaa edes tuhon edessä”. Nämä ilmiöt eivät ole mitenkään vieraita todellisuudelle, jossa on tälläkin hetkellä miljoonia maanpakolaisia ja tuhansia tuntemattomaksi jääviä marttyyreja, jotka menettävät henkensä uskonsa vuoksi.
On huomattava, ettei Filander kuvaa suoraan mitään uskonnollista tai etnistä ryhmää, joka on vainon kohteena. Torso lähestyy aihetta filosofisemmin ja yleishumaanisti, ehkä otetta voisi kutsua marttyyriuden fenomenologiaksi. Joka tapauksessa Filanderin tarkastelemat marttyyrit antavat todistuksen totuudesta, jonka puolesta ovat valmiita tekemään kaikkensa. Runoissa marttyyrius ja totuus yhdistyvät ihmisen sisäisyyteen ja kutsumusvarmuuteen mutta myös kauneuden kokemukseen. Tällaisena marttyyrius on luonnollisesti myös toiseutta ja tuntemattomuutta. Filanderin runot ylistävät sitä, mikä jää vaille nimeä ja kunniaa, mutta on kuitenkin osa historiallista ja ajallista muutosvoimaa. Näin teos alkaa:
On tuntemattomia marttyyreja, vastarintaan nousseita, syytettyjä,
joiden vankeus, maanpako ja poistuminen pohjautuu päätökseen;
päätökseen luottaa siihen mitä ei voi tietää, mutta minkä aavistetulle
tiheydelle he ovat rakentaneet itsensä.
On patsaita, joiden kivi ilmentää ratkaisevan päätöksen hetkeä.
Näiden katseessa jokin kiristyy kuin olisi lupaus, jonka vääntövoima
on juuri päässyt vapaaksi kehon mittakaavassa.
Merkille pantavaa on, että runot eivät nosta esiin yhtäkään historiallista nimeä tai tunnettua marttyyria. Sen sijaan kokoelmassa puhutaan jatkuvasti ”hänestä” ja ”heistä” mutta myös ”meistä”. Puhumalla ”meistä” FiIander ankkuroi marttyyriuden hyvin modernisti mihin hyvänsä maailmankatsomukseen tai vakaumukseen. Tämä ideologinen avaruus arvostaa maailmankatsomuksellisesti kaikkia marttyyreja, mutta samalla kysymys tulee kiusallisen lähelle: Olisiko ”meistä”, länsimaisista nykyihmisistä, vielä veritodistajiksi, ja onko meillä ylipäänsä totuutta, jonka puolesta elää ja kuolla? Voisiko meissä kypsyä ajatus, että antaisimme itsemme sen sijaan että ottaisimme muilta?
Marttyyriperinne näyttäytyy teoksessa osallisuutena väheksyttyjen ja hylättyjen viestiketjuun. Se saattaa osua yksiin myös nykyihmisen elämänvalintojen kanssa, esimerkiksi näin:
I.III. Hän otti paikkansa tuon katseen sisältä. On hänen vuoronsa
kantaa sitä yhden elämän verran eteenpäin.
II.III. hylätyn jatkumo, hyljeksittyjen pohjaton liike, piinattujen
ilmeiden johdattelemana on meille perusta horjuttaa
ja tuoda ilmoille.
Runoissa on paljon veistoksiin, kirkkoihin ja arkkitehtuuriin viittaavaa sanastoa. Taideteokset eivät esiinny niinkään esteettisinä merkkeinä kuin kehottajina ja päätöksen tihentyminä. Ne muistuttavat niistä, jotka ovat tehneet omat ankarat päätöksensä sen puolesta mitä rakastavat:
On patsaita, joiden korventava ele muistuttaa meitä: mitä kaikkea
olemme valmiit uhraamaan pitääksemme silmiemme rakkauden.
Patsaasta irtileikatun ja kadonneen pään paino tuntuu
omissa hartioissamme asti.
Mahdollinen pää ja sen kruununa meidän valmistautuva katseemme.
Filanderin kieli kuvastaa kenen hyvänsä yksilön ruumiillista ja henkistä kamppailua, joka asettaa oman olemassaolonsa osaksi jotain itseään suurempaa. Uskonnolliset mielleyhtymät syntyvät väistämättä, sillä runoissa piirtyy esiin veritodistajien historia, heidän kuolemanrituaalinsa ja todistajien ketjun velvoittavuus. Kielen ja katsontatavan uskonnollista painotusta vahvistaa myös se, että teos muodostaa ”vastalauseen näkyvälle” eli itseään varmuutena manifestoivalle ajattelulle tai nykyajan spektaakkelimaiselle visuaalisuudelle.
Nämä runot tahtovat osallistua maailmassaoloon, joka on pikemminkin kuuntelemista kuin näkemistä: ”Korvissa himo ihmettelyyn, johon silmillä ei ole mahdollisuutta.” Säkeen pohjalla oleva metafora on tuttu etenkin kristillisestä perinteestä, joka korostaa, että ihminen ei voi nähdä Jumalaa, vain kuunnella hänen ääntään esimerkiksi omantunnon tai luonnon puheena. Ehkä on korostettava, että tämä marttyyrius ei kehota fundamentalismiin, joka uhraa muitten henkiä totuuden aikaansaamiseksi.
Filander kirjoittaa äärimmäisen kauniisti. Teos sisältää täydellisyyttä hipovia jaksoja. Varsinkin kokoelman alku ja loppu onnistuvat kutsumaan osallisuuteen, joka voi merkitä samalla sivullisuutta. Runoutena teos jää silti hieman hahmottomaksi. Kokoelman keskelle sijoittuu noin neljänkymmenen sivun laajuinen numeroitu katkelmien jakso. Sen tarkoitus on ilmeisesti jakaa teos kolmeen osaan eli alkuun, numeroituun keskikohtaan ja lopetukseen, jotka sitten rytmittyisivät toisiinsa. Asetelma ei tunnu kovin luontevalta, sillä tekstien numerointi ja jakaminen alaluokkiin (I… V.XI) ei selkeytä fragmentteja tai niiden välisiä suhteita. Se ei myöskään tuota kokonaisuuteen helposti hahmottuvaa merkitystä. Lisähankaluutta syntyy siitä, että fragmentit eivät ole järjestyksessä, vaan lukija joutuu jatkuvasti siirtyilemään sivulta toiselle saadakseen kiinni järjestysnumeroiden mahdollisesta logiikasta. Jos kokonaissommitelman tarkoitus on ollut korostaa teoksen ja sen aihepiirin torsomaisuutta, ratkaisu tuntuu ontuvalta.
Teoksen toinen ongelmakohta on kielellinen. Filanderin pitäytyminen miltei yksinomaan metaforisissa ilmaisuissa on riskialtista. Tulkinnanvaraisuuden ja etäisyyden säilyttävä metafora saattaa olla eettinen ratkaisu, joka korostaa kirjoittajan suhdetta aihepiirinsä ankaruuteen: hän ei tahdo tungetella liian röyhkeästi ja ehdottomasti marttyyrien ja piinattujen seuraan piirtäessään esiin hiljennettyjen ääntä ja kokemusta. Tosiasia kuitenkin on, että marttyyrien ja maanpakolaisten maailma on juuri lihallinen ja konkreettinen. Sen sijaan runoissa toistuvat maailmoja syleilevät ja henkiset metaforat karkaavat usein lukijan ulottumattomiin silloinkin kun ne liittävät yhteen henkistä ja ruumiillista. Erityisen hankalilta metaforat tuntuvat siksi, että ne estetisoivat aihepiirin. Runoista tulee esteettisiä ideoita ja sommitelmia marttyyriudesta, kärsimyksestä ja maanpaosta sen sijaan että ne kielellistäisivät lukijalle todistamisen pakkoa ja ehdottomuutta. Pientä väkinäisyyttä on myös Filanderin tavassa käyttää säännöttömästi välimerkkejä. Minulle ei selvinnyt, miksi välillä kokonaiset lauseet aloitetaan pienellä alkukirjaimella ja miksi jotkin lauseet ansaitsevat pisteen ja toiset eivät.
Antamastani kritiikistä huolimatta Filanderin teos on hieno osoitus runoilijan kyvystä kirjoittaa. Paitsi sanomisen taito myös ehdottomuus ja uskallus nostaa esiin asioita, jotka muutoin jäisivät näkymättömiin, ovat tärkeitä ominaisuuksia kirjoittajalle. Kenties paras tapa lukea Torsoa on tarkkailla sitä joukkona merkintöjä, jotka Filander on tehnyt valitsemastaan aihepiiristä. Lukijan kannattaa poimia selkeimmin loistavat katkelmat ja iloita niistä, ei vaivata päätään kokonaishahmotuksella. Joistakin onnahduksista huolimatta on hienoa, että Filander on uskaltanut nostaa kirjoittamisen riman näin korkealle.
(Artikkeli on aikaisemmin julkaistu pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoverkon ”Runo puhuu meille” -sarjassa, 10.1.2017.)
- Vesa Haapala on kotimaisen kirjallisuuden yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.
Erkka Filander, Torso, Poesia, 2016, 118 s.
Erkka Filander, Heräämisen valkea myrsky, Poesia, 2013, 64 s.
