Olli-Pekka Tennilän kolmas runoteos Ontto harmaa on miltei ikonista Poesia-runoutta. Luen teosta ja tajuan melkein välittömästi, mistä monen kustantamon runoilijan muotokieli ja vaikutteet ovat peräisin: lyhyet, typografisesti tyylikkäästi asetellut säkeet, aforistinen muoto, arkipäiväisiä asioita ja havaintoja äkillisesti ja syvällisesti kommentoivat lauseet, kielen perusyksiköistä, kuten tavuista, lähtevä huolellinen ilmaisu.
On tuskin liioiteltua sanoa, että Ontto harmaa paljastaa yhden runoilijasukupolven arkkitekstin, lajimallin, jonka säännöt ovat näkyneet eri versioin jo kauan monen eri tekijän teoksissa, olkoonkin, että itse arkkiteksti tulee täysipainoisesti julki hetkeä myöhemmin. Niin, Olli-Pekka Tennilä on kätilöinyt suurta osaa viime vuosina kustantamosta ilmestyneitä teoksia ja työn lähtökohdat on kirjoitettu laajamittaisesti auki juuri tähän teokseen, joskin Onton harmaan estetiikka on orastanut jo Tennilän omissakin teoksissa aiemmin.
Mistä teoksessa sitten on kyse? Hieman yksinkertaistaen voisi sanoa, että se tutkii olemisen perusasioita, kuten havaitsemista, etäisyyksiä, tapojamme nimetä asioita ja niiden välisiä suhteita. Asiat löytyvät aivan läheltä, arjesta, kirjoista, mieleenjuolahduksista tai siitä miten vokaali o alkaa seikkailla ympäri teosta kutoen sen nimestä lähtien yhteen asioita ja näyttäen aukkoja varmoiksi ajattelemissamme ajatuskuluissa. Näin oivaltavasti Tennilä kirjoittaa esimerkiksi valokuvan ulottuvuuksista:
Sanotaan: valokuva jostakin. Valokuva hänestä.
Mutta yhtä hyvin: valokuva häneksi. Tai hänelle.
Usein ajattelen, että ne muodostavat leirin
ja meidän on määrä asua siinä.
Katkelma tuo esiin havainnollisesti erilaiset valokuvaan liittyvät merkityskerrokset ja teot. Omassa lukukokemuksessani Tennilän teos alkoi kutsua spontaanisti rinnalleen Ludwig Wittgensteinin filosofisia kirjoituksia. Luin filosofin Sinistä kirjaa, samoin teosta Varmuudesta ja huomautuksia psykologiaan Tennilän rinnalla.
Siinä missä Wittgenstein tutkii vakavasti erilaisia kielenkäytön muotoja (kielipelejä) ja pohtii ilmaisun rajoja, Tennilä tekee samaa runokielellä, mutta ottaa mukaan seikkailumielen ja leikin, purkaa auki arkikielen, yksittäisten sanojen ja kirjallisten mielleyhtymien mekanismeja. Osin mukana on Runeberg-palkinnon voittaneen Yksinkeltainen on kaksinkeltaista -teoksen (2013) tapaista lapsen ilmaisun pohdiskelua:
Etäisyyden kääntyessä syvyydeksi
maailma alkaa ammottaa. Matka kotoa kirjastolle
merkitsee valtameren syvyyttä.
U. sanoo: aukilo. Se merkitsee aurinkoa.
Aurinko
Aukilo
Sama.
Paikoin Tennilän kieli merkintätapoineen jopa jäljittelee Wittgensteinin tapaa kirjoittaa:
1) Asioiden tola on yhtä kuin tosiasioiden ala.
0) Kysymystemme muodostama ala
on yhtä kuin asumustemme muodostama kylä.
Filosofin ja runoilijan ilmaisun pieteetti muistuttavat toisiaan, samoin ajatusten kehittely pitkissäkin kaarissa. Molempien kieli alkaa hahmottaa sääntöjä, jolla aiheeksi valittuja asioita (kieltä, nimiä, havaintoa, lauseita) tutkitaan. Mutta Tennilän runous pysyy silti runoutena, sillä ei ole mitään muuta todistuksen taakkaa kuin pitää itsensä liikkeessä ja kokeilla, miten sanat ja maailma törmäilevät toisiinsa ja vaikuttavat toisiinsa. Tennilän kirjoitus ei ole ryppyotsaista painia. Filosofisempien jaksojen väliin voi tulla mitallinen runo, josta siitäkin toki löytyy monia teokselle ominaisia tasoja:
Puu taipuu. Puu tai puu
sormet sormiin kurottuu.
Lehvät levittää, varjon heittää,
yllä piirtymys melkein umpeutuu.
Kuin rantaviiva ilman saarta
liehuu puu välillä ulottuvuuksien.
Tennilän kokoelmaan punotaan pitkin matkaa muitakin kuin ihmisolemiseen palautuvia juonteita. Etenkin kysymys planeetastamme ja ihmisen ja luonnon suhteesta saa liki ekokriittisiä painotuksia. Ihmisen ja luonnon vertautuvuus näkyy siitä lähtien, miten havaintoja kirjataan: ”Ajatukset tahrivat horisontin harmaan viivan. Kuin saaret.” Tennilä painottaa kaiken olemisen erityisyyttä ja yhteyttä: ”Ettei yleistä elämää ole. / On saaria, saaristoja, syviä laaksoja. Outoja tapauksia. / Elämänmuotoja. Ja yleisemmin: olevaisten sikeää lihaa.”
Samalla runoilija tiedostaa, että asioiden hahmottamisen työ on vasta alussa, taide on kuin muurahaisen työtä elefantin havaitsemiseksi. Teos päättyy näihin sanoihin:
Työ edessä kasvaa kuin vuori.
To perceive the elephant,
true work of ant.
Tällaisilla pienillä eleillä, kuten sanan art (taide, korkea inhimillinen toiminta) korvaamisella sanalla ant (muurahainen) teos merkitsee itsensä rakennetta, kirjoittamista ja merkitystä mutta myös ihmisen ja luonnon suhdetta kommentoivaksi ajatusprosessiksi. Se ei korosta vain ihmisen oivallusta, vaan arvostaa myös luonnon toiminnan, kuten muurahaisen työn, taiteen veroiseksi.
Muurahaismainen käsityöläisyys, vaivannäkö ja askelten tarkkuus luonnehtivatkin kokoelmaa Tennilän itsensä tekemästä taitosta lähtien. On ilo lukea säkeitä, joissa ei ole mitään pakotettua, ei mitään mikä vaatisi lukijalta muuta kuin suostumista runouden riemuun.
Ontto harmaa on orgaaninen kokonaisuus, muurahaispesä, jossa jokainen osa äänteelliseltä tasolta filosofisiin ideoihin saakka on mietitty ja valmis. Eittämättä yksi viime vuosien hienoimmista suomeksi julkaistuista teoksista!
(Artikkeli on aikaisemmin julkaistu pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoverkon ”Runo puhuu meille” -sarjassa, 10.1.2017.)
- Vesa Haapala on kotimaisen kirjallisuuden yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.
- Ontto harmaa, Olli-Pekka Tennilä, Poesia, 2016, 90 s., 24 e.
